Yksityiskohtia

 Viikonloppuna käytiin eteläafrikkalaisen ystävän kanssa Sansibarilla. Takaisin tullessa piti maksaa uusi lentokenttävero sekä turvallisuusmaksu. En tiedä miten turvallisuus lisääntyy, mutta monessa muussa maassa luulen että 5 euron käteismaksun periminen jokaiselta matkustajalta saattaisi kaikkine kuluineen olla tappiollista. Täällä sitten ehkä ei.

Täkäläiset mielellään koristelevat autojaan ja muita kulkupelejä vaihtelevin tavoin. Tässä oli jo vähän uutuusarvoa. Joku oli päättänyt vaihtaa Toyotan mallinimeksi "Let dem tok" eli kai niinkuin että "puhukoot muut". Mikäpä siinä.

Juttelin toisen täällä asuvan suomalaisen bloginpitäjän kanssa tästä "mistähän kirjoittaisi" -ongelmasta. Ei niin etteikö olisi jaettavaa, mutta ne tuntuvat menevän kolmeen kategoriaan:

"Täällä on niin kurjaa. Torakat ja korruptio ja sähkökatkot ja huonot tiet ja rikollisuus."

Viimeisen viikon on mieleni tehnyt kirjoittaa jotain siitä, että on se nyt kumma kun maan tiedekomissiossa ei ole mahdollista viettää yhtään työpäivää siten, että koko päivän olisi sähköä, vettä, nettiä ja vessapaperia. Puhumattakaan siitä että keskimääräisen päivän aikana jokainen näistä loppuu jossain vaiheessa. Ja maanantaiaamuna ei ikinä ole näistä mitään. Valivali.

Mutta sitten taas kun työolosuhteeni ovat kuitenkin paremmat kuin 99,9 prosentilla tansanialaisista, niin onhan se vähän noloa valittaa. Ja kun kehitysmaassa ollaan niin olishan se kai liikaa vaadittu. Joten ei kai näistä viitsi kirjoittaa.

"Täällä on niin hienoa. Aurinko ja palmut ja meri ja mangot ja luonto ja villieläimet ja drinksut auringonlaskun aikaan."

Oltiin siis Sansibarilla ja oli mukavaa päästä irti arjesta viikonlopun ajaksi. Hiekkaranta oli hieno ja majapaikka kiva. Ja sitten tulee se tunne että jos nyt sit taas tästäkin kirjoitan, niin tuleeko siitä sellainen kuva että täällä me vaan lomaillaan ja vielä kehutaan sillä. Niettä.

"Kato, jännä kyltti. Ja auto. Ja värikäs asu. Ja outo jogurttipurkki."

Tämän postauksen kuvat kuuluu tähän osastoon. Kaikenlaista pientä tulee vastaan josta voisi laittaa kuvan tai mainita. Osa unohtuu ennen kuin tänne asti ehtii, mutta tämä on kai sitten se "turvallinen", joskin aika sekava tapa blogata.

Huomenna lennän työmatkalle Suomeen ja menen viikon verran tansanialaisten yliopistoihmisten kanssa tukka putkella kokouksesta toiseen. Vapaa-aikaa ei ole joten taaskaan en ehdi ottaa keneenkään yhteyttä... mutta ollaanpa samassa maassa ja loskassa hetki.

Vessajuttuja

...vaan älkääpä huoliko, tällä kertaa ei kakkajuttuja.

Kuvassa yliopiston henkilökunnalle tarkoitetun naistenvessan yksi koppi. Aikaisemmin suhtauduin vähän penseästi näihin, mutta pienen totuttelun jälkeen täytyy todeta että tämä on ihan toimiva konsepti. Löytyy vessapaperia (vasen yläkulma), pesu- ja vessanvetovettä oranssissa ämpärissä, kaikki oli puhdasta ja mihinkään, no paitsi vesikippoon, ei tarvitse koskea.

Vielä helpompaa olisi jos pitäisin hameita aina niin kuin paikalliset, mutta pitkien housujenkin kanssa olen oppinut toimimaan. Lisäbonuksena pysyy reisilihakset peruskunnossa kun monta kertaa päivässä käy vessassa kyykkimässä. Facebookissa jo pohdinkin olisiko näillä kansanterveydellistä merkitystä, pysyykö reidet ja polvet pidempään hyvässä kunnossa jos käy säännöllisesti vessassa kyykkimässä?

Kyykkyvessaan tottuneet kauhistuvat välillä pyttyvessoja, siinä kun joutuu koskemaan ainakin reisillään siihen pyttyyn missä kaikki muutkin ovat istuneet. Joku varmaan osaa kertoa kumpi oikeasti on hygieenisempi vaihtoehto, mutta ainakin pienempään hätään kyykkyvessa toimii kuin... kyykkyvessa.

"Meidänlaisemme ihmiset ovat tyylikkäitä"

Näin meitä valisti paikallinen kuivapesula. Jäi vähän määrittelemättä mitä tarkkaanottaen tuo "like us" tässä tarkoittaa. Toisesta kuvasta photoshopatut ihmiset? Minä en kyllä ole tyylikäs, tälläkään mittarilla, mutta saipa siitä taas hymyn huulille. Tansanialaiset mainokset ovat hauskoja.

Peter-päivitys

Peter kasvaa, pärisee, kääntyy selältä vatsalleen ja juttelee kovaa, tosin vain yhdellä tavulla. MämmämmämmämmämämämMÄÄMmämMÄÄ.

Äiti-Mary oli huolestunut kun joku naapuri oli huomauttanut siitä että Peterin rinnassa on pieni kuoppa ja arveli ettei se mahdu hengittämään ollenkaan! Mary soitti heti päivystävälle asiantuntijalle eli minulle kun sattui olemaan viikonloppu eikä hän ollut töissä ja ilmoitti että hän tulee Peterin kanssa käymään NYT.

Tässä videota Peteristä (ja vähän Pepestäkin). Ei se hirveän sairaalta vaikuttanut, mutta sovittiin että Pepe varaa lääkäriajan ja menevät käymään. Lääkäri klinikalla sanoi että ei hänen mielestään vaikuta sellaiselta että haittaisi mitään, mutta ehdotti että otettaisiin kuvat varmuuden vuoksi ja antoi lähetteen röntgeniin kun heillä ei sellaista ole.

Perjantaina oli sitten röntgen ja ensi viikolla vielä uusi lääkärikäynti, mutta kurkittiin jo röntgenlääkärin lausunto ja hänen mielestään kaikki oli normaalia. Eli ei varmaankaan mitään hätää. Terveisiä vaan.

Hotellielämää

Viime aikoina olen työmatkaillut pitkästä aikaa Tansaniassa, ja ihmetellyt muun muassa hotelleja.

Arushassa yhteistyökumppanimme teki pyynnöstämme meille hotellivarauksen paikkaan jonka pääasiallisin bisnes tuntui olevan ravintolan pyörittäminen, mutta hotellihuoneitakin oli muutama. Nimikin oli kiva: Hotel Pepe.

Hotel Pepen ruoka olikin oikein hyvä, ja suhteessa ravintolan hintoihin hotelliyön hinta oli varsin edullinen. Huone oli tosin sen verran pieni, että sängyn ympärille jäi kahdelta sivulta vain noin 30 cm tilaa, yhdessä reunassa mahtui juuri matkalaukkua aukeamaan. Sänky sinänsä oli kiva, mutta valitettavasti suunnilleen yhtä pitkä kuin leveäkin joten piti nukkua kulmittain. En tiedä mitä joku minua isompi mies olisi siinä tehnyt. Suihkussa oli melko pelottava sähköpikalämmitysvehje siinä suihkupään ja putken välissä, ja tietty johtohässäkkä näkyvillä. "Älä koske sähkölaitteisiin märkänä" kaikui mielessä kun sitä yritin sammuttaa. Se piti tietysti aina erikseen laittaa päälle ja sammuttaa ennen ja jälkeen suihkun. Turhaa sinänsä ettei se vesi silti ollut lämmintä.

No, kaikenkaikkiaan ihan ok, puhdas ja siisti paikka ja hyvin nukutti, mutta aamiaisella meinasi pikkuisen alkaa harmittaa. Edellisenä iltana respa kertoi että pitää sanoa monelta haluamme aamiaista, ja sovimme olevamme aamiaisella kello 7. Kävelin ravintolaan 7:10, ja henkilökunta sanoi "oooOOooo" ja alkoi siivota edellisen illan jälkiä ja joku alkoi viritellä kaasuhellaa päälle.

Kun vedet oli keitetty ja termoksessa sivupöydälle tuotu, ja kuppejakin tuli, mentiin hakemaan kahvia. Pöydässä oli tietty Africafe-pikakahvipurkki, ja siitä kuppiin ja vettä päälle. Ihmeteltiin siinä työkaverin kanssa kun ei oikein liuennut ja pyydettiin tarjoilija paikalle. Kävi ilmi että pikakahvi oli loppu, joten he olivat reippaina täyttäneet pikakahvipurkin normaalilla kahvijauheella. Selitin sitten tarjoilijalle että ei se ihan näin toimi, vaan että pitäisi sitten tehdä kahvinkeittimellä kahvia. Jättivät kuitenkin purkin pöytään normaalilla tansanialaisella rasti ruutuun-mentaliteetilla, jottei päästäisi sanomaan ettei aamiaispöydässä ollut kahvia. Kyllä oli kahvia. Ei juomakelpoista tosin, mutta oli.

Siirryttiin sitten teehen. Tarjoilupöydässä oli yksi (1) pussi teetä. Huomautimme tästä, jolloin joku lähti hakemaan teetä. Kaupasta. Henkilökunta moitti minua kärsimättömyydestä kun sanoin että aamiaistarvikkeiden olisi kiva olla paikalla aamiaisen alussa eikä lopussa. 

Tästä viisastuneena pyysin seuraavassa paikassa varaamaan "hyvän hotellin" ja nyt ollaan sitten tätä kirjoittaessa 55 euroa yöltä maksavassa paikassa. (edellinen taisi olla noin 18 euroa yöltä) Huone on isompi ja suihkusta tuli kuumaa vettä. Odotan jännityksellä aamiaista, tosin illallisella ilmeni että heillä on vain pikakahvia joten ainakaan sen suhteen ei pitäisi sekaannuksia tulla.

Illallisella tarjoilija reippaasti suositteli kaiken olevan hyvää, tosin tilattaessa tuli hieman neuvostoliittolainen tunnelma kun kävi ilmi että yhtä ja toista listan antimista ei sitten kuitenkaan juuri tänään ollut saatavilla. Muun muassa pastaa ei ollut. Kanapastaa pyytänyt kollega etsi listalta uutta annosta ja tarjoilija kieppui ympäriinsä. Uusi tilaus oli katkarapuja ja tarjoilija kävi varmistamassa kokilta että niitä on. Ei ollut mutta pastaa oli löytynyt. Ei uskallettu kysyä että mistä se löytyi ja mikähän oli parasta ennen -päiväys.

Ruoka oli kuitenkin ihan hyvää. Muuten, miksi missään maassa missään hotellissa ei vessan peili ole sellainen että siinä olisi riittävän hyvä valaistus ja sitä pääsisi riittävän lähelle että pystyisi vaikka meikkaamaan? Ei ole pelkästään afrikkalaisten hotellien ongelma. Ja kaikki töpselit on aina piilossa huonekalujen takana niin että pitää sisustaa koko kämppä uudelleen jos haluaa yhtä aikaa käyttää tietokonetta ja ladata kännykkää ja vielä päästä vessaan ilman että pitää kiivetä yöpöydän yli.

Täällä mielensäpahoittaja, Mbeya, Tansania. Hyvää yötä.

Kehitystä ja ihmetystä

Vaikka kehitysyhteistyön parissa toiminkin, kehitys ei toki ole yksipuoleista. Tuntuu välillä että paljon enemmän kehitystä tapahtuu minussa, vähintään pitkäpinnaisuudessa, kuin missään niissä jutuissa joita täällä työkseni teen. Tai oikeastaan kai se on niin että yksittäiset ihmiset oppivat ja kehittyvät ja vievät sitten asioita ja muita ihmisiä kohti uusia tapoja toimia. Toivottavasti.

Minä olen oppinut myös lisää kotitaitoja. Sen lisäksi että olen oppinut suhtautumaan tyynesti ötököihin niin kauan kun eivät ole ruoassa, olen oppinut esimerkiksi puhdistamaan riisiä. Suomessa (tai Etelä-Afrikassakaan) ei tullut mieleen kun kaupasta osti riisiä, että sieltä pitäisi poimia pois kivet ja muut roskat. Eikä tietysti tarvitsekaan, kun se oli valmiiksi puhdistettua, ja siksi maksoi enemmän. Tulee joskus ihan tyhmä olo, kun tajuaa miten paljon ei tajua tällaisista ihan pienistäkin asioista. Meidän elämämme on valmiiksi prosessoitua ja puhdistettua, mutta suurimmalle osalle maailman ihmisistä ei ole.

Tietysti me ollaan opittu jo suht automaattisesti pitämään erillään juomavesi ja hanasta tuleva vesi ja pohtimaan mikä on puhdasta ja mikä ei, miettimään onko tuoreet kasvikset desinfioitava vai kuorittava vai keitettävä vai mitä... ja silti on maha jatkuvasti sekaisin, ainakin minulla, ainakin vähän. Suomessa se sitten taas normalisoitui kesällä. Mitä lie.

Tansanialaisista viranomaisista on taas opittu, onneksi enimmäkseen opit tapahtuvat välikäsien kautta. Meidän työ- ja oleskeluluvan uusiminen tapahtui melko kivutta, tällä kertaa onneksi älysin aloittaa prosessin jo kesäkuussa ennen lomalle lähtöä. Näinpä uusi lupa olikin kädessä jo elokuun loppupuolella, eikä edellinen edes ehtinyt vanhentua!

Töissä olen taas järjestellyt yhtä ryhmämatkaa, ja osalla osallistujista ei ollut entuudestaan passia. Opin siis muun muassa, että tansanialainen ei voi hakea passia muuten vaan, jotta sellainen olisi sitten kun sitä tarvitsee, vaan pitää olla matka tiedossa, ja vieläpä jonkinlainen kutsukirje joltakin. Ilmeisesti siis jos haluaisi itse muuten vaan lähteä vaikka käymään Keniassa siihen ei saisi passia. Tai sitten pitäisi saada joku sieltä kutsujaksi, varmaan niitä kutsuja saa rahalla niin kuin mitä tahansa muutakin.

Yksi matkaajista on pitänyt minua ajan tasalla passiprosessistaan. Ensimmäinen ongelma tuli paikallisessa passitoimistossa lähellä hänen kotipaikkaansa. "Nimesi ovat kummallisia, joten emme voi olla varmoja oletko tansanialainen." Näin siis huolimatta syntymätodistuksista, koulutodistuksista yms. Mutta ei hätää, ratkaisu löytyi: "Voisit kuitenkin vaihtaa nimesi enemmän tansanialaisilta kuulostaviin ja voimme myöntää sitten passin uudelle nimelle." Tällä keinollahan päästäisiin eroon laittomista maahanmuuttajistakin jotka ovat kuulemma suuri ongelma. Vaihdetaan vaan nimet tansanialaisiin ja annetaan Tansanian passit.

No, koska alkuperäisellä nimellä oli jo yliopistotutkintokin jo suoritettu, hän ei suostunut nimenvaihdokseen vaan paperit lähtivät eteenpäin vanhalla nimellä. Viikkojen odotuksen jälkeen sitten paikallinen passitoimisto suostui soittamaan Darissa olevaan passivirastoon jonne paperit oli lähetetty ja kysymään missä mennään. Sieltä kerrottiin että papereita ei löydy, ja kehotettiin passin hakijaa tulemaan käymään jotta voidaan katsoa mitä voidaan tehdä.

Tämähän on helppo juttu, bussimatkaan menee vain puolitoista vuorokautta joten matkaaja lähti tietenkin iloisin mielin käymään pääkaupungissa. Siellä häntä kehotettiin ensimmäistä kertaa tässä prosessissa hakemaan se kutsukirje jota siis ilmeisesti aina tarvitaan. Kirjoitimme kirjeen, joka tosin meni uusiksi koska ensimmäisessä oli vastaanottajan "to whom it may concern" eli sille jota asia koskee. Tämä muoto on kaikille muille passin hakijoille käynyt, mutta tässä tapauksessa ei käynytkään vaan piti osoittaa nimenomaan sille oikealle passiyksikölle. Tämän jälkeen vain kaksi täyttä päivää istumista passiyksikössä odottamassa ja passi oli valmis! Ihan niillä epätansanialaisilla nimillä.

Suomalainen täällä asuva tuttu kertoi jännästä paikallisesta oikeusprosessista. Heidän yrityksensä käyttää vakinaisten lisäksi satunnaisia apumiehiä, joita soitellaan paikalle silloin kun lisäapua tarvitaan. Yksi näistä apumiehistä sai muutama vuosi sitten perinnön eikä ollut enää työn tarpeessa, joten hänelle ei enää soiteltu. Perintö tuli sitten kuitenkin käytettyä, ja apumies päätti vaatia yhtiöltä kuluneen kahden vuoden palkkarästejä, hänhän oli päivystänyt koko ajan kotona soittoa töihin kun ei kerran irtisanottukaan oltu. Yhtiö ei jostain syystä suostunut, joten oikeuteenhan siitä lähdettiin. Oikeusprosessi kesti aika pitkään, mutta nyt lopulta tuomio tuli. Tuomarin mielestä apumies oli oikeutettu korvauksiin, kun työsuhdetta ei kerran oltu päätetty, ja yritys tuomittiin maksamaan 30,000 tansanian shillinkiä - eli noin 15 euroa. Ilmeisesti tuomari siis ei kuitenkaan nähnyt yrityksen toimineen mitenkään kohtuuttomasti.

Näitä mietin tänään.

Tanssia Tansaniassa

Suomalaiset tanssikaverit kyselivät kesällä törmätessä, että tanssittekos te siellä Tansaniassa? Ja tanssitaanhan me, mutta lavoilla ei niin kovasti tule käytyä.

Ulkomailla asumisen - tai no, Afrikassa asumisen - ja tanssiharrastuksen yhdistämisen kannalta on kyllä erittäin onnellinen juttu että päädyimme Pepen kanssa aikoinaan kouluttautumaan ensin tanssinohjaajiksi ja sitten tanssinopettajiksi. Nyt emme ole missään paikallisen tanssitarjonnan varassa, vaan voimme järjestää tanssin harrastusta itse. Niin ja onnekasta myös, että tanssin opettaminen on meille rakas osa harrastusta, meille tärkeämpää kuin itse tansseissa käyminen.

Etelä-Afrikassa asuessa tanssimahdollisuuksia oli kyllä muitakin, ja siellä saimme vihdoin aikaiseksi opetella argentiinalaista tangoa enemmän kuin vain muutaman viikonloppukurssin verran. Buenos Airesissakin käytiin kaksi kertaa opissa ja tanssimassa, ja nyt opetamme täällä argentiinalaisen tangon alkeita. Yllättäen sille on täällä enemmän kysyntää kuin vaikka humpalle. Suomalaisia ei oppilaissamme täällä ole ollut kuin ihan muutama, suurin osa kurssilaisista on muita Tansaniassa asuvia ulkomaalaisia.

Opetimme tangoa viime talvena täkäläisessä jooga/pilates/yksintanssistudiossa, mutta nyt päätimme siirtää sen muualle. Studio ei oikein kovin hyvin meidän tuntejamme markkinoinut, ja halusi pitää kaikkien tuntien hinnoittelun samana. Kesätauon aikana tapahtuneen hintojen nousun jälkeen päätimme että hinnat eivät enää ole lähelläkään kohtuullisia ja aloimme etsiä muuta. Nyt keskiviikkona aloitamme tuntien pitämisen Irenen koulun musiikkiluokassa, ja koska emme ota tunneista maksua, koulu antoi tilan käyttöön ilmaiseksi.

Lisäksi olemme opettaneet satunnaisesti vähän kysynnän mukaan muita paritansseja. Yksi pari on sitkeästi halunnut oppia swingiä, ja heidän kanssaan olemme treenanneet fuskua aina välillä ja kohta lisäämme soppaan muita lajeja. Muutamia häätanssipareja on ollut... kivaa vaihtelua.

Kesän latinobic-ohjaajakoulutuksen jälkeen aloitimme latinobic-tunnit tutuille meidän kattoterassilla. Olen mainostanut tuntia lähinnä Darin suomalaisten facebook-ryhmässä, sekä joillekin paikallisille tutuille. Tänään kello 16 näkee onko mainostaminen tuottanut tulosta - ainakin aiempaa useampi on luvannut tulla paikalle. Edellisillä kerroilla oli vain pari ihmistä, mutta mukavaa sekin oli. Latinobic on muuten suomalainen konsepti, jos et tiedä mistä on kyse ja kiinnostaa, kurkkaa www.latinobic.fi. Tarjontaa Suomessa aika monella paikkakunnalla...

Sellaisia meidän tanssit on täällä. Jos tämän vuoden tangokursseille saadaan houkuteltua vähän isompi joukko, tavoitteena voisi olla pitää ennen kouluvuoden loppua ja lomakauden alkua yksi pikkuinen milonga Darissa. Raportoin täällä jos toteutuu.

Terve taas!

Onpas vahingossa tullut pitkä bloggaustauko, varmaan pisin tähän asti. Terve taas kaikille täältä kotoa Darista, kaikki hyvin!

Tänä vuonna pidin pisimmän kesäloman pitkään aikaan, 5 viikkoa Suomessa. Oli mahtavaa, ja silti tuntui taas että ei ollenkaan ehtinyt tehdä ja nähdä kaikkea ja kaikkia. Ehdittiin Pepen kanssa pitkästä aikaa argentiinalaisen tangon kesäleirille, ja käytiin myös latinobic-ohjaajakoulutus. Ihan huippukivaa!

Tämä käynnistynyt kouluvuosi on Irenen viimeinen täällä Tansaniassa, ensi kesänä Irene muuttaa Suomeen isän luokse ja aloittaa syksyllä 2014 lukion Suomessa. Viimeinen vuosi sujahtaa varmaan nopeasti.

Itse huomasin ennen kesälomaa oireita hienoisesta "taisteluväsymyksestä", etenkin kesäkuussa kun Pepe ja Irene olivat jos Suomessa. Vaikkei mikään varsinaisesti ole pielessä, ne asiat jotka eivät omasta näkökulmastani katsoen oikein etene, nyppivät enemmän kuin aiemmin. Loma helpotti mutta osittain samaa oiretta on edelleenkin.

Onkin ollut mielenkiintoista pohtia omaa suhtautumistani asioihin. Joinain päivinä Tansaniassa on ihan mahtavaa asua, ja tiedostan miten hieno ja ainutlaatuinen mahdollisuus tämä on. Joinain toisina päivinä suututtaa ja sapettaa asiat jotka eivät toimi tai ihmisten suhtautuminen, tai jutut joissa ei minun näkökulmastani ole järkeä. Tansania toki on samanlainen kaikkina päivinä, joten kai se on lähinnä minusta itsestäni kiinni tuntuuko tämä maa hienolta tai huonolta.

Myös töiden kannalta jonkinlainen balanssi on tarpeen. Toisaalta ei ole hyvä kyynistyä ja asennoitua siten että mikään ei kuitenkaan toimi, toisaalta kun tehtävään kuuluu pyrkimys edistaa tiettyjen asioiden muutosta ei oikein voi myöskään heittäytyä ymmärtämään kaikkea sataprosenttisesti. Tämä yhdistettynä tiettyyn (edelleenkin) idealismiin ja maailmanparannustaipumuksiin on joinain päivinä haastava yhtälö.

Samaa tasapainottelua käyn kirjoittamiseni kanssa. Toisaalta tuntuisi vähän tyhmältä hehkuttaa täällä blogissa aina sitä miten palmut huojuvat, Intian valtameri on sininen, papaijat maistuvat ja safarilla on käyty... Se on kuitenkin osa meidän elämäämme täällä, mutta vain pieni osa. Toisaalta nitiseminen siitä että lusikkalaatikossa oli taas ötököitä, sähköt pätkivät ja kukaan ei tee sitä mitä lupaa silloin kuin lupaa ei myöskään tunnu hedelmälliseltä. Ehkäpä siksi on jäänyt bloggaaminen pohtimisen asteelle.

Monina päivinä olen jo vähän kypsä täällä asumiseen, ja hyvin varma siitä että tämän projektin jälkeen muutamme Suomeen. Toisaalta olen myös aika varma, että kaipuu tänne iskee jatkossa vielä monta kertaa.

Melkein kaksi vuotta vielä jäljellä, tosin Irenellä enää alle 10 kuukautta. Vilauksessa se menee.

Peter ja sen äiti

Hello world! Kuvassa kuukauden vanha Peter joka kävi meillä tänään kylässä. Peterin äiti on meidän kotiapumme Mary joka on nyt äitiyslomalla. Peterin hienot vaatteet toi Suomesta ystävämme Soile, mahtiterkut Soilen ystäville. Ei tarvinnut Maryn käyttää vähiä rahojaan vauvan vaatteisiin... ja sitten kun nämä jäävät pieneksi hän saa varmasti myytyä ne ja hankittua rahoilla lisää vaatteita.

Me rahoitettiin Maryn raskauden ajan terveyden seurantaa ja maksettiin synnytys. Ei tietenkään kuulu työnantajan velvollisuuksiin, mutta investointi oli meille pieni ja hänelle iso. Mary on kova mimmi tekemään töitä ja oli nyt jo sitä mieltä että hän voisi kohta jo tulla takaisin töihin, vaikkei ole keisarinleikkaushaavakaan ihan parantunut. Toppuuteltiin nyt kuitenkin.

Täällä on oikeus kolmen kuukauden äitiyslomaan, mutta kotiapulaisten kohdalla ei välttämättä työntekijän turva ole kovin kummoinen, raskaana oleva on helppo irtisanoa jos niin haluaa. Meidän kuvio muuttui nyt siten, että lomittajaksi tuli Maryn serkku Emma, ja sitten kun Mary palaa töihin Emma jatkaa myös.

Mary haluaa oppia lisää ruoanlaittoa jotta voi tehdä kokin töitä jatkossa, joten Emma hoitaa sitten muuta huushollausta ja Mary kokkailee. Yritetään saada hänelle oppia kokeneemmilta kokeilta jotta on sitten paremmat mahdollisuudet työllistyä kun me täältä lähdetään. Peter tulee aluksi töihin mukaan myös, jotta Mary voi jatkaa imetystä kokkauksen lomassa. Tarkastellaan sitten tilannetta uudelleen kun Peter alkaa kävellä.

Mary pyysi jo raskaana ollessaan meitä antamaan lapselle nimen. Tämä on tietenkin suuri kunnia. Päädyttiin sitten etunimiin Peter Heri. Peter on vähän niin kuin Pepen kaima, ja myös raamatullisena nimenä uskonnolliselle äidille mieleen. Heri on swahilia ja tarkoittaa onnea, siunausta ja menestystä. Peter ei ollut ihan suunniteltu lapsi, joten haluttiin että hänen nimensä olisi varmasti positiivista viestiä kantava.

Täkäläiset neuvolasysteemit kyllä kiukuttaa. Mary on käynyt nyt synnytyksen jälkeen jollain klinikalla, jossa keisarinleikkaushaava on puhdistettu joka toinen päivä ja sen jälkeen voideltu hunajalla. Suihkussa ei ole saanut käydä, vaan käsketty pestä vain pesusienellä. Ei ole haava oikein kokonaan vielä parantunut. Riisiä ei saa syödä mikä häntä on harmittanut kun se on kuitenkin hänelle se lempilisuke... Annoin mukaan haavadesinfiointisuihkeen ja sanoin että käy suihkussa ja syö riisiä, kunhan muistat syödä myös lihaa ja kalaa ja kananmunia ja kasviksia. Mary oli tyytyväinen ja helpottunut. Mitähän muuta sille on uskoteltu?

Maanantaina Pepe menee meidän käyttämälle klinikalle varaamaan ajan Marylle ja Peterille, viedään heidät hollantilaiselle lääkärille joka täällä hoitelee äitejä ja lapsia. Molemmille pieni tarkastus ja Peterin rokotukset kuntoon. Kunhan Mary palaa töihin, mennään yhdessä avaamaan pankkitili Peterin koulunkäyntiä ja tulevaisuutta varten, jotta saadaan "kummilapselle" kohtuullinen alku elämään jatkossakin. 

Joo, pisara meressä ja kaikkia ei voi auttaa... mutta tätä yhtä tapausta me voidaan ja halutaan auttaa. Joku toinen voi sitten auttaa jotain muuta. Eikä me Plan-kummiuttakaan nyt lopetettu.

Lehdistön peräpuoli

Toukokuu on kuulemma toivoa täynnä, mutta jotenkin tässä kuussa on ollut välillä vähän toivoton olo välillä. Kulttuurierot nyppivät joskus enemmän, joskus vähemmän, ja nyt on ollut sitä "enemmän"-vaihetta.

Yritän muistuttaa itselleni, että ne asiat joista joskus täällä koitan sanoa, ovat täkäläisille varmaan yhtä merkityksellisiä kuin jos joku japanilainen tulisi vaahtoamaan minulle siitä monenko asteen kumarrus kuuluu tehdä välittömälle esimiehelle ja kuinka paljon syvemmin pitää kumartaa pääjohtajalle. Ongelma ei siis ole ongelma kuin vain minun päässäni.

Ajattelin kuitenkin yrittää jakaa joitain asioita viime ajan arjestani. Voitte sitten kertoa osuiko nauruhermoon vai johonkin toiseen. Tällä kertaa puhun lehdistön hanureista.

 Joudun aina välillä osallistumaan erilaisiin seminaareihin. Tässä nimenomaisessa olin mukana yhteistyökumppanina, joten pääsin istumaan eturiviin.

 Lehdistö tietenkin kutsutaan paikalle, ja tilaisuus alkaa arvovaltaisilla puheilla. Tässä puhuu päärahoittajan eli USAn valtion edustaja.

Seuraavaksi puhui toisen rahoittajan eli Maailmanpankin edustaja.

Tässä pääsi ääneen Yhdysvaltojen suurlähettiläs Tansaniassa.

Myös Suomen suurlähettiläs pääsi ääneen.

Kunniavieraana puhui paikallinen ministeri.

Juhlapuheiden jälkeen alkoi tilaisuuden varsinainen sisältö, eli se mielenkiintoinen osuus. Löydä kuvasta viisi eroavaisuutta aiempaan tilanteeseen.

Tansaniassa lehdistö tulee paikalle jos kutsutaan, ja jos on ilmeistä että joku tulee maksamaan heille "matkakorvaukset". Tyypillisesti he tulevat nauhoittamaan poliitikkojen ja muiden tärkeiden henkilöiden puheet. Parasta on jo tilaisuudesta mukaan lehdistötiedotteen jonka voi julkaista sellaisenaan, ilman että tekstin tarvitsee käydä aivojen tai muun suotimen läpi.

Itse tilaisuudessa lehdistön ei tarvitse huomioida muuta yleisöä millään lailla, vaan ihan hyvin voi parkkerata pyllynsä 30 cm päähän jonkun naamasta. Kun puheet on pidetty ja itse juttu alkaa, voi joko yrittää löytää rakennuksesta jonkun sohvan jolla nukkua kunnes joku ruokatarjoilu alkaa, tai jos näyttää ettei ruokaa ole luvassa, voi käydä kinuamassa matkakorvauksia ja lähteä sitten pois.

Pari päivää sitten työpaikalleni ilmaantui erään lehden toimittaja joka oli kuullut että meillä oli käynnissä sosiaalisen median koulutus kuuroille. Hän oli jo käynyt katsomassa koulutusta, ja sanoi haluavansa kysyä minulta pari  lisäkysymystä projektiin liittyen, eli "mikä on projektin tausta ja tavoitteet, mitä olette tehneet tähän asti, mitä tapahtuu tästä eteenpäin" ja sitten katsoi minuun odottavasti ja sanoi kannustavasti "ehe?".

Minulla oli aika kova kiire juuri silloin, katsoin herraa jolla oli kädessä tylsä lyijykynä ja ryppyinen paperinpala ja mietin mitähän tästä kahdesta menneestä ja kahdesta tulevasta vuodesta uskaltaisin pikaisesti kiteyttää niin että juttu menisi jollain järkevällä tavalla eteenpäin. Emmin ilmeisesti vähän näkyvästi, koska toimittaja tarjosi minulle mahdollisuutta vastata sähköpostitse. Näin sovittiin, annoin hänelle korttini ja sain häneltä mailiosoitteen. Tämän päätteeksi hän kysyi voinko antaa hänelle taksirahat takaisin toimitukseen. Valitettavasti en voinut, mutta erosimme asiaan palaamisen toivotuksin.

Lähetin herralle mailin mutta en hänestä enää koskaan mitään kuullut... ne lienee ne puuttuvat taksirahat.

Kuorolaulua

Todistusaineistoa torstai-illan kuorokonsertista saapui sähköpostiin. Osallistuttiin siis kaikki kolme koulun vapaamuotoiseen harrastuskuoroon, jossa oli mukana opettajia, vanhempia ja oppilaita. Muut olivat aloittaneet lokakuussa, me liityttiin joukkoon tammikuussa. Nyt kauden päätteeksi pidettiin konsertti ja laulettiin läpi kaikki osaamamme seitsemän laulua.

Tämä oli setti:
Bonse Aba
Blue skies
Singing in the rain
Winter wolf
For the longest time
Dreams of thee
Oh won't you sit down

Lisäksi yksi kuorolainen, abiturienttityttö lauloi soolona On my own.

Irene ei ollut alun jälkeen niin innostunut kuin minä ja Pepe, mutta pienellä kaupankäynnillä suostui kuitenkin vetämään kauden loppuun ja osallistumaan konserttiin. Meni yllättävän hyvin ja oli kiva kokemus.

Arja ja Juha olivat Suomesta kylässä ja pääsivät/joutuivat yleisöön. Esiinnyimme täydelle salille, joka tosin ei ollut kovin suuri... mutta yleisöä oli kuitenkin enemmän kuin esiintyjiä. Oli mukavaa tehdä jotain uutta ja erilaista, ja vähän taas venyttää epämukavuusalueen rajoja.

HAFF

Sain Suomesta muistuksen siitä että neljäs Helsinki African Film Festival alkaa taas. Te onnelliset jotka ovat pääkaupunkiseudulla nyt, käykääpä katsomassa!
http://www.haff.fi/

"Tänä vuonna festivaalin teemana on nuoret ja valta. Mitä merkitsee olla afrikkalainen nuori? Mitä haasteita he kohtaavat, mistä he unelmoivat, mitä he vaativat ja ketä he rakastavat? Nuorta energiaa ja angstia puhkuva HAFF tarjoaa ainutlaatuisen näkökulman afrikkalaiseen elämänmenoon eri puolilla maanosaa ja sen ulkopuolella."

Jos sinulla on ystäviä joiden mielestä Afrikka on maa, heidät kannattaa ehkä ottaa festareille mukaan...

Jousipyssyilyä

Etelä-Afrikassa Vilhem Tell muutti meille, nyt on Vilhelmiinakin saanut jousen.

 Etelä-Afrikasta tuotiin jousen ja nuolien lisäksi myös oma maalitaulu, tuollaista tiukkaa vaahtomuovia.

 Tästä kohdasta aloitettiin, nyt menee jo tuplasti kauempaa.

Jousi ostettiin tarkasti mittojen mukaan. Vetopituuden pitää olla oikea, muuten ei saa jousta viritettyä tai ei saa sitä oikeaan ampuma-asentoon. Tätä voimme käyttää Irenen kanssa molemmat, käytännössä minä olen ampunut sillä enemmän, Irene pari kertaa.

Laukaisin. Jänteessä on sellainen pieni lenkki joka otetaan noiden leukojen väliin. Kun jousi on viritetty sen saa laukaistua pelkkää etusormea liikuttamalla.

Tämmöinen se on sivusta päin. Pientä painetta keskittymiseen tuo se, että jos sählää ja nuoli menee koko kuutiosta ohi ja osuu betoniseinään, se menee rikki. Yhden olen tähän mennessä särkenyt kokonaan, yhdestä irtosi nokki eli se joka laitetaan jänteeseen kiinni. Sen saa vaihdettua.

Kivaa hommaa, ja niin kuin monessa muussakin hommassa, siitä ärsyttävää ettei oikein voi syyttää muita kuin itseään jos ei onnistu.

Sadekautta

 Satunnaisia kuvia ja tunnelmia. Työpaikan vastapäiseltä huoltoasemalta saa nykyään ruoka-annoksia. Eli riisiä tai ranskalaisia, kalaa tai kanaa tai lihakastiketta.

Normitilanne hieman paremmassa valtionrakennuksen vessassa. On pytty! Niitä on myös reikä lattiassa -malleja. Maaseudulla usein vessat ovat lähinnä niitä. Työpaikassanikin osa naistenvessoista on reikämallia. Tässä nimenomaisessa myös oli vessapaperia (ei läheskään aina tarjolla). Vessanistuimesta se rengasosa puuttuu, ja vettä ei tietenkään tullut, mutta oranssissa saavissa oli vettä joten sieltä pystyi huuhtomaan vessan sekä ottamaan käsipesuvettä.

Työpaikan ympäristössä ja pihalla on tulvinut. Yhtenä päivänä paikalla oli pumppu, joka siirsi vettä pihalta noin 8 metrin päähän.

Yllättäen helpotus oli aika lyhytaikainen, ja tältä meidän ikkunoista katsoen tilanne näyttää. Ikävää on se, että tuo ei ole pelkkää sadevettä vaan viemärit tulvivat joten sekä haju että tautiriski on jonkinlainen.

Ilmastointia on korjattu ja huollettu sekä töissä että kotona. Tässä taidonnäyte töistä, toki asianmukaisin turvavarustein... ei tartte mitään turvaköysiä vaikka kolmannessa kerroksessa pyöritään. Jos tuosta tippuisi niin varmaan se tulva veisi ruumiin mennessään.

Tulvavesi on syönyt päällystetyn tien ja hiekkapihan rajakohdan aika ikävästi, ja tuota pikkuniagaraa pitkin on aika ikävä yrittää pienellä henkilöautolla nousta. Tilanne korjataan sitten kun myöskään johtajien isot nelivetomaasturit alkavat kärsiä, tai sitten kun sadekausi loppuu. Eli siinä kuukauden päästä.

Valokuvapäiväkirja

Yritin muutaman päivän ajan ottaa valokuvia ympäristöstäni jotta tulisi niitä tännekin jaettua. Tässä satoa:

 Jossain täällä on firma, joka lataa netistä julkkisten kuvia ja tekee niistä kuvasuhteet venyttäviä ikkunatarroja busseihin. Sama tai eri firma tekee tarroja joissa on keskisormi-eleen kuva, sekä tarroja joissa lukee "turbo".

Tänä aamuna totesimme taas kerran, että kielto käyttää permanenttitussia valkotaululla ei vaan kertakaikkiaan mene perille. Mitään spriin tapaista ei löytynyt, joten taulu putsattiin koulutusta varten värittämällä taulutussilla kunkin viivan päälle ja pyyhkimällä sotku pois. Turhempaa hommaa ei ole, mutta pakko oli tehdä. Toimistoon hankintalistalle pullo spriitä.

Matkalla kokoukseen ajeltiin tämän auton perässä. Luottamusta herättivät erityisesti rätti ja kuminauha-systeemillä suljetut venttiilinpäät. Ei siellä varmaan mitään bensaa vaarallisempaa ollut.

Onneksi bussit ovat aina ihan täynnä, riittääpä sitten työntäjiä kun ne leviävät keskikaistalle perjantairuuhkassa.

Halusit tai et (ja kukaan ei halua) kerjäläispojat heittävät saippuavettä tuulilasiin ja "pesevät" ikkunan lantin toivossa.

We hope this gives you one more reason to love raha! Swahilin sana "raha" tarkoittaa helppoutta, tyytyväisyyttä, onnea... Raha on paikallinen hot spot-nettioperaattori.

Ihan aitoja kiinalaisia jäljitelmä Änkkäri-kimalllekyniä.

Työpäivän päätteeksi nautittiin työkaverin kanssa Jean Paul Gaultier - spessu-light-colat. Fantsua! Kukahan näitä tuo jostain arabimaasta maahan ja miksi? Tölkin toisella puolella oli arabiankieliset tekstit.

Ekstrabonuksena kuva jota en itse ottanut. Toimistomme edessä tulvii näin sadeaikaan usein, ja kätevä kollegani Jukka keksi uuden keinon päästä autoon kuivin jaloin.

Päivän piristys

Tansanialainen kaveri ystävällisesti mainitsi paikallisen ruokakaupan sivuilla olevasta mainoskuvasta. En tiedä minkä maalainen tämä "Viileä pippeli" -energiajuoma on, mutta heti tuntui että tämä sopisi kyllä Suomen kesään keskimäärin aika hyvin. Toki myös talvella avantouintiin.

Ei siis muuta kuin tilauksia tulemaan, alamme postitella juomaa lavakaupalla Suomeen. Pitää ehkä ehdottaa valmistajille että tekisivät myös naisten version. Mikähän sen nimi olisi?

MIltä Suomessa näyttää

Kiva olla käymässä Suomessa! Samalla huomaan olleeni sen verran kauan muualla, että katson asioita ja katukuvaa ehkä jo vähän niin kuin ulkomaalaisena. Näitä asioita huomasin tänään Helsingissä:

Suomalaiset eivät ota katsekontaktia, ja jos se vahingossa syntyy, eivät hymyile.

Musta on turvallinen pukeutumisväri ainakin teini-iästä eteenpäin, lapsilla voi olla värikkäitä vaatteita.

Aikuisetkin naiset pukeutuvat tosi pintaa nuoleviin vaatteisiin... melkein nolotti yksi kylläkin ihan kaunis ja kurvikas nainen jolla oli tiukat stretchfarkut ja tiukka villapaita, melkein tuntui että minun ei tarvitsisi niin intiimisti nähdä vieraan ihmisen joka kaarretta ja kurvia.

Lisäksi huomasin unohtaneeni miten kuivaa ja sähköistä täällä on talvella. Nahkaa kutittaa, ja tukka on samanaikaisesti päätänuolevan littana ja niin sähköinen että jos olisi katto vähän matalammalla (tai tukka pidempi) latvat hipoisivat kattoa. Darissa en juuri tarvitse kosteusvoidetta mutta nyt on jo pitänyt rasvata pari kertaa tänään.

Huomasin myös että pikkupakkasen jälkeen kuuma suihku on kyllä aika mukava.... Huomenna alkaa kiire ohjelma ja täysi hässäkkä, tänään oli vielä aikaa leikkiä turistia joukon kanssa, presidentinlinna ja Senaatintori ja Fazerin kahvila ja Esplanadi sekä Stockmann. Tansanialaiset nuoret miehet näyttivät aika hellyttäviltä koivistolaismallisissa fleecehatuissa, Stockalta alennuksella.

Aikainen aprillipäivä

Paikallinen (ilmeisesti valtion omistama) sanomalehti Daily News vastasi tänään päivän nauruista. Tai ei sitä aina kyllä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun tällaisiakin juttuja julkaistaan. Oli ollut myös ihan painetussakin lehdessä.

Siltä varalta että linkki ei aukene tai kielitaito ei riitä, referoin pääkohdat:

Tansanialaiset kaksoset Sylvanus ja Salvanus jotka ovat olleet ensimmäiset afrikkalaiset astronautit, jotka ovat kiertäneet Marsin kiertoradalla, ovat juuri palanneet Tansaniaan. (NASA tosin väittää nettisivuillaan että ensimmäiset ihmiset tulevat olemaan Marsin kiertoradalla vasta 2030-luvulla, mutta tämä lienee vain heikko yritys pimittää tämä huippusalainen missio tansanialaisten kaksosten kanssa. KL huom.)


Kyseessä ovat siis identtiset kaksoset joilla on poikkeukselliset taidot, ja he ovatkin opiskelleet Havardin yliopistossa Yhdysvalloissa. (Lienee Harvard? Pikku kirjoitusvirhe)

Toinen kaksosista opiskelee insinööritieteitä ja toinen lääketieteitä. Tosin seuraavassa lauseessa kerrotaan että lääketieteen tohtori-kaksonen hiljattainen suoritti kahdeksan erilaista kirurgista operaatiota yhdessä päivässä. Kaikki leikkaukset olivat onnistuneita, joten seuraavan päivänä hän teki myös pääleikkauksen.

Insinööriveli pystyy käyttämään mitä tahansa konetta vain katsottuaan sitä, eikä tarvitse mitään ohjeita. Hän pystyy myös purkamaan ja korjaamaan tai kokoamaan minkä tahansa monimutkaisen teknisen laitteen muutamissa minuuteissa.

Luulisin että Sylvanus ja Salvanus kannattaisi seuraavaksi lähettää käymään Kim Jong-Unin luona, veljeksillä olisi varmaan kivaa kun voisivat Suuren Johtajan kanssa vertailla urotöitä.

Lehdessä kerrottiin myös että ihmekaksoset menevät seuraavaksi tapaamaan Tansanian presidenttiä, joka on myös heitä sponsoroinut sinne Havardiin. Tietääköhän Kikwete tästä mitään?

Tansanialaiset lehtimiehet ovat valitettavan tunnettuja siitä, että julkaisevat kritiikittömästi mitä vaan lehdistötiedotteen muotoon puettua soopaa, kun vähällä vaivannäöllä saa tuotettua juttuja. Ei tästäkään varmaan mitään sen kummempaa haloota nouse. Olisi kyllä hauska tietää mistä juttu on saanut alkunsa, onko joku koiranleuka kokeillut rajoja nähdäkseen miten hulluja juttuja voi saada läpi.

Kulttuurikolahduksia eli saako rapsuttaa?

Asun itselleni vieraassa kulttuurissa, enkä tietenkään voi olettaa että kaikki ympärilläni toimivat siten kuin minä olen tottunut. Epämukavuusalueella olemiseen tottuu, ja jonkun ajan kuluttua jotkut asiat eivät enää hierrä.

Edelleen löydän itsestäni kuitenkin ärsytysnappuloita, joita en saa neutraloitua. On päiviä, jolloin jokin yksittäinen asia hyppää erityisesti silmille.

Eilen minua ärsytti erityisesti monien tansanialaisten miesten tapa nostella ja rapsuttaa perhekalleuksiaan julkisilla paikoilla, toki onneksi vaatteiden läpi. Kadulla kulkiessa silmään osuu jatkuvasti mies käsi haaroissaan. Olettaisin että suurin osa miehistä ei edes tiedosta asiaa, mitään tarkoituksella provokatiivista siinä ei tunnu olevan.

Jos tällainen käytös ei tavallista tansanialaista häiritse, niin silloinhan se on vain minun ongelmani enkä voi mennä kertomaan ihmisille että kyllä ne varusteet siellä pysyvät, ei tarvitse koko ajan tarkistella. Toisaalta olen kuullut tapauksistakin jossa haarovälin rapsuttaminen työpaikkahaastattelussa vaikutti kielteisesti. Saattaisi siis olla hyödyllistäkin miesten tämä tiedostaa.

Päivän huipentumana toimistooni tuli nuori hermostunut mies selvittämään yhtä asiaa vähän heikolla englannillaan. Minä istuin pöytäni ääressä, hän tuli seisomaan pöytäni eteen - ja se käsi meni sinne haaroihin juuri silmieni korkeudella.

Lyhyen keskustelumme ajan käsi palasi turvapaikkaansa muutaman kerran, ja lopuksi sama käsi ojennettiin minulle käteltäväksi. Äy. Käsidesiä kaipasin sen jälkeen.

Suomalaiset miehet on kyllä aika mukavia.

Ruaha jouluna 2012

 Vietettiin joulua siis Ruahan kansallispuistossa, ja oli mukavat pari päivää ja yötä.

 Nähtiin paljon eläimiä, toki samoja nähty ennenkin mutta nyt joitain aika läheltä ja oli vähän tapahtumarikastakin...

 Nämä ovat "bat-eared foxes" eli suora suomennos olisi lepakkokorvaiset ketut. Saattaa olla että niillä on joku virallisempikin nimi...

Elefantteja nähtiin muutamaankin otteeseen, ja yhden kerran lauman matriarkka piti meidän läsnäoloamme uhkaavana ja hätisti meidät pois. Oli aika jänskä tilanne vaikkei varsinaista vaaraa ollutkaan. Laumassa oli pari pientä fanttia mukana, ja vahingossa saavuimme paikalle siten että lauma oli meidän automme ja saalistavien leijonien välissä.

 Mwagusi oli tosi hieno paikka, vähän kalliimpi kuin jotkut aikaisemmat joissa olemme olleet. Ei ehkä aina raaskisi tuollaisessa olla, mutta nyt jouluna se oli mukava.

 "Teltat" oli tällaisia luksusyksiöitä, ja ruoka oli tosi hyvää.

En tiedä pitävätkö paikallisoppaat minua kummallisena, kun välillä jonkun eläimen lähellä ollessa kuvasin ihan väärään suuntaan... välillä oli pakko ottaa kuvia maisemasta, taivaasta tai jostain puusta.

Leijonan tassun jälkiä tiellä.

 Paviaaneja näkyi paljon, etenkin illansuussa.

Löydä kuvasta leijona. Tämä oli se saalistustilanne jonka lähellä elefantit olivat hermostuneita.

 Mokomat raitapyllyt huomasivat leijonat liian aikaisin, eikä tullut ateriaa leijonalaumalle.

Hienoa oli silti katsella kun iso lauma vaani ja hiipi lähemmäs ja lähemmäs...

Tämä komea herra etsi puolisoa meidän mökin kulmalla.

 Jouluaattona mökkien edestä kulkeva joenuoma oli ihan kuiva. Joulupäivänä vettä alkoi tulla.

 Pukkia ei nähty, mutta tonttuja oli liikkeellä runsaastikin ja saatiin lahjojakin.

Sateen uhatessa muutama paikallinen puu-hyrax eli puussa asuva dassie päätti muuttaa kuivempiin oloihin mökkimme olkiseinien sisään. Tapasin yhden yöllä vessassa käydessäni, kaveri lähti kattoparrun päältä aika vilkkaasti karkuun. Pelästyi varmaan enemmän kuin minä.

Kauniita liskoja...

... ja hyeenoita.

Joulupäivän iltana leiriin palatessa huomattiin että päivän sateiden aikana reitille oli kaatunut puu. Sitä sitten lähdettiin kiertämään.

Ja tässä tulos. Kehtasivat maastoautolla jäädä jumiin mokomaan ojaseen, eikä tietysti edes lapiota autossa. Sekä oppaamme että kuskimme olivat ihan mukavia mutta eivät kovin kokeneita, etenkään kuski. Siitä kuitenkin muutaman vaiheen ja parin auttajan turvin päästiin takaisin leiriin.

Tapaninpäivän aamuna oli vettä jo tämän verran.

Otin melkein 600 kuvaa reissulta, vähän tuli innostuttua... yritän muistaa laittaa vielä tienvarsikuvia matkan näkymistä.