Hankintoja

Viime aikoina on tehty seuraavia elämänlaadullisia hankintoja:

Singaporeen lähtevältä suomalaisperheeltä ostettiin käytetty juoksumatto sekä melkein uusi tiskikone. Molemmat ovat ahkerassa käytössä, juoksumatto tosin lähinnä minulla ja vähän Irenellä. Pepe varmaan sanoisi tässä kohdassa että tiskikone puolestaan on ollut lähinnä hänen käytössään...

Tänään ostettiin kakkostietokoneeksi miniläppäri. Koska mukana ei tullut Office-pakettia, asentelen siihen parhaillaan afrikkalaistekoista Ubuntua joka on ilmainen. Minivehkeellä voi katsoa sähköpostit, surffata netissä ja vähän kirjoitella sekä tietysti pelata Sims-pelejä. Ei olla pelkästään mun työläppärin varassa.

Eilen ostettiin muffinsipelti perheen pikkuleipurille. Luulin että se on non-stick, mutta ensimmäisen kokeen perusteella se onkin stick. Pitää siis voidella ennen seuraavaa yritystä.

Irene sai aikaisemmin isältä pikkuisen pelikonsolin matkoille mukaan, tänään ostettiin siihen Brain Game jossa on laskupelejä, sudokuja ja muuta kivaa. Sekä tietysti Crash... on siis varauduttu tuleviin pitkiin automatkoihin pääsiäisen aikoihin, sekä muihin mahdollisesti tylsiin hetkiin.

Muita tuoreehkoja hankintoja ovat pikkulipastot Irenen huoneeseen ja vierashuoneeseen, työpöytä ja -tuoli sekä kaasulämmitin. Nämä tulivat Laurin ja Eevan kodista heidän muuttaessaan Suomeen. Samalla saatiin paljon karttoja, kirjoja ja lehtiä joista on iloa pitkään. Suomenkielinen kirjastomme on nyt siis entistä parempi, vinkiksi tuleville vieraille...

Kansainvälistä seikkailua

Joskus ala-asteella pohdin mistä kukaan tietää että on oikeasti olemassa, tai että mikään ympärillä on oikeasti olemassa. Entä jos olenkin olemassa vain jonkun mielikuvituksessa? Jos tämä kaikki onkin vain realistista unta? Entä jos olenkin ”koe-eläin” ja kaikki mitä minulle tapahtuu on jonkun ulkopuolisen ohjaamaa jotta nähdään miten reagoin? (Ilmeisesti tätä viimeksi mainittua ovat muutkin miettineet, aiheesta on tehty elokuvakin jonka nimeä en nyt muista...)

Nykyään tätä tulee vähemmän mietittyä... ehkä on enemmän tekemistä. Samantyyppinen epätodellisuuden tunne iskee kuitenkin aina silloin tällöin täällä touhutessa. ”Tää olis nyt kansainvälinen seikkailija ja tää ajelis nyt vasemmalla puolella tietä jossain Etelä-Afrikan maaseudulla.” ”Tää vetäis nyt kansainvälistä projektia jossa koitettais ratkaista isoja ongelmia ja parantaa ihmisten elämää.” Heei, ihan oikeesti!

Vastapainoksi on päiviä jolloin taas kokee olevansa suomalainen maalaistollo suuressa maailmassa, kuten eilen kun myöhästyin liikenneruuhkan takia lentokoneesta... todellisuudessa siis myöhästyin siksi että olin maalainen enkä lähtenyt riittävän ajoissa, joka taas johtui monesta asiasta.

Tollouskokemus vahvistui illalla lennon laskeuduttua kun en enää muistanut mihin kerrokseen olin aamulla hätäpäissäni pysäköinyt. No, onneksi parkkihallin vartija totesi tyynesti että mennäänpäs etsimään, katsoi lipustani mistä ovesta olin tullut sisään ja kävelytti minut sinne. Lohduttipa vielä että tämä on jokapäiväistä, joka päivä joku istuu parkkihallissa matkalaukun päällä itkemässä että auto on kadonnut. Minun epätoivoni ei onneksi ollut ihan vielä niin suurta.

Toisina päivinä eletään tavallista elämää, syödään aamulla puuroa, käydään kaupassa ja töissä ja koulussa, tehdään illalla läksyjä, käydään uimahallissa tai kuntosalilla eikä pohdita sen syvällisempiä. Onneksi. Ei sitä aina jaksa olla tohkeissaan.

Seli seli

Tietotyöläisen luulisi olevan ahkera bloggaaja. Todellisuus on nyt ainakin minun kohdallani osoittanut, että näin ei välttämättä ole. Kun päivät kuluvat tietokoneen parissa, illalla ei aina tee mieli edes avata koko vekotinta. Elämä on muualla, ja virtuaalimaailmaan uppoutuminen ei houkuttele. Samalla aiemmin seuraamani keskustelupalstatkin ovat jääneet aika vähälle. Töissä ei ehdi, kotona ei huvita.

Sitten kun tämän kynnyksen ylittää, juttua saattaa tulla paljonkin, ja teen kolme blogipostausta kerralla. Vähän kuin aloittaisi kirjeen kirjoittamista, kun pääsee alkuun niin sitten muistaa mitä kaikkea pitikään kertoa.

Sisäinen suorittajanikin häiritsee välillä. Kirjoitan blogiin sitten kun olen saanut aikaiseksi siirtää valokuvat kamerasta koneelle, ja olen valinnut niistä parhaat, rajannut ja siistinyt. Mutta koska illalla ei huvita avata konetta, ei ole tullut tehtyä, ja urakka on niin iso, ettei loppuillasta enää edes viitsi ryhtyä. Teen huomenna tai viikonloppuna tai joskus. Eihän sitä ilman valokuvia mitään viitsi...

Tämä on ns. metabloggaus: kirjoitan siitä miksi kirjoitan, tai enemmän vielä siitä miksi en aina kirjoita. Jottas tiedätte. Tämän pohdinnan tuloksena ehkä rohkaistun taas lisää bloggaamaan silloinkin kun ei ole hienoja kuvia tarjota.

Väliaikatietona sitä odotellessa: ihan mukavasti menee, mutta kiirettä pitää.