maanantai 26. tammikuuta 2009

Golfia Pretoriassa, kirjoittanut Masi

”Asuntomme on kahden golfkentän välimaastossa, lähin kenttä alle kilometrin päässä” puhelintieto vaikutti lupaavalta, joten suoritimme tarkentavia tutkimuksia internetissä. Kun lentoyhtiön ja paikallisten golfkauppojen sivuja tutkittiin, todettiin että mailojen viemisessä ei ole mitään järkeä. Alustava kutsuhan oli kolmelle talvelle, joten jo kuljetuksen hinnalla saisi laadukkaat mailat hankituksi paikan päältä. Kun vielä Kristiina ja Pepe kertoivat, että hekin harkitsivat lajin kokeilua, ostoajatus tuntui asialliselta. Ei muuta kun kengät kyytiin ja menoksi.

Perillä ostopaikaksi valittiin paikallisten vihjeen perusteella Proshop-nimisen ketjun myymälä, josta hankittiin kaksi settiä bägeineen, hanskat, pallot ym. tilpehöörit. Valitsin mailat, joilla aloittelijan olisi helppo harrastaa. Mervi sen sijaan käytti naisen logiikkaa: ”noissa on nätinväriset varret, otan ne.” Pelatessa selvisi, että kyllä naisen vaisto on erehtymätön. Löinkin yhdeksän lyöntiä kymmenestä Mervin mailoilla.

Etelä-Afrikka on yksi suurista golfmaista. Maassa on yli 500 kenttää ja harrastajatiheys Suomeen verrattuna noin kolminkertainen. Laskettuna tietenkin niistä asukkaista, joilla on siellä taloudelliset edellytykset lajia harrastaa. Noin 90 % pelaajista on valkoisia. Huippuammattilaisia pelaa eri toureilla useita kymmeniä.

Green Card systeemiä ei ole. Mihinkään seuraan ei ole pakko kuulua. Kursseja on kuulemma erittäin harvoin, paikallinen Pro kouluttaa aloittelijan, ja siitä vaan kentälle. Säännöt ja etiketti opitaan enimmäkseen sitten pelatessa. Eron meikäläiseen systeemiin kyllä huomaa kentällä, fore-huudon korvaa usein jälkikäteen hihkaistu sorry !, joten tarkkana on syytä olla. Pelinopeus on rauhallista, mutta yleensä 5 tuntia taukoineen riitti. Kentät avattiin aamulla 05.30, paitsi maanantaisin vasta 11.00 ja suljettiin noin 19.00.

Aamuisin oli viileää, joten etuysin pääsi yleensä pelaamaan alle 30 asteen lämmössä.


Alle puolen tunnin matkan päässä asunnosta oli noin 15 kenttää. Kotikentäksemme vakiintui se lähin, Waterkloof Golf Club.

Kenttä on uudistettu muutama vuosi sitten, väylät ja griinit hyvässä kunnossa. Ajoteitä ja sivualueita parannettiin koko ajan, mutta se ei pelaamista haitannut, päinvastoin; korjausalueita riitti väylien laidoilla. Hiekalta ei lyöty, vaan korjausalueet käsitettiin laajasti ja pallo kiikutettiin aina nurmelle. Kenttä on 6300 metriä pitkä klubitiiltä. Korkeus merenpinnasta on noin 1550 m, joten pallo lentää hieman pidemmälle kuin Suomessa. Väylät suht. leveitä, mutta puustoa riitti reunoilla. Osa niistä oli akasiaa, jonka piikit eivät houkutelleet huiskimaan oksien sekaan. Griinit kumpuilevia ja nopeita. Griinibunkkereita paljon. Kentänhoitoon satsattiin, miestä ja konetta oli liikkeellä arviolta nelinkertainen määrä Suomen kenttiin verrattuna. Hellepäivinä griinejä kasteltiin jatkuvasti. Sen sijaan koko kentän sadetus toimi vain yöllä. Peliseurana oli usein ystävämme Pauli, joka opetti meidät maan tavoille ja antoi hyviä vinkkejä eri kentistä.


Pelasimme myös alueen ykköskentän, Pretoria Golf and Country clubin, joka olikin varsin
upea St Andrews-tyylisine bunkkereineen ja upeine istutuksineen.

Kolmas kenttä johon tutustuin, oli Wingate, kaunis, metsäinen ja pitkä kenttä.

Klubielämä on vilkasta, ruokaa ja juomaa nautitaan ennen kierrosta, ehdottomasti tauolla, ja usein kierroksen jälkeen (varsinkin juomaa). Henkilökunta oli iloista ja auttavaista, mukavaa porukkaa!

Pelikierroksen hinta vaihtelee päivittäin, yleensä alkuviikko torstaihin asti on halpa, 70 – 110 randia, loppuviikko noin 250-400 randia. Auto aina 160 randia.

Jos ei 38 asteen helteessä halunnut kantaa tai vetää mailojaan, mutta autoliikunta ei riittänyt, turvauduttiin ammattikuntaan nimeltä caddie. Toimenkuva lyhyesti: Mailat kannetaan, annetaan, pallot etsitään, putsataan, hiekat haravoidaan, jäljet paikataan, puttilinjat osoitetaan ja vaikkapa lyödään malliksi, jos pelaaja niin haluaa. Hinta 100 randia + 10 randia ruokarahaa tauolla. Suurin osa heistä pelaa itsekin, tasoitukset alle 10. Arvostettu ammatti.

Meidän caddienamme toimi ansiokkaasti muutaman kerran Irene. Normaalien hommien ohessa hoitui golfauton ajo tyylikkäästi mummin valvonnassa, ja se taisikin olla suurin kannuste kentälle lähtöön. Puttaamaankin päästiin useilla griineillä ja kilpailu oli kovaa. Peliseurana olleet buuriherrat ihastelivat ripeää toimintaa ja kyselivät myöhemmin nähtäessä, miksei caddie ole mukana. Koulunkäynti haittaa monta hyvää harrastusta…

Pepekin kesti nurisematta yhdeksän reiän ajan lajiin tutustumista, hämmästeli vain joskus pallon kulkua vaikeilla greeneillä. Kristiina taisi saada tarpeekseen golfista jo jälkipelejä iltaisin kuunnellessaan…

Kenttien ulkopuolella liikuimme usein autolla paikantamislaitteen avustamana. Laitteen lausumat pyörivät joskus mielessä kentälläkin. Mervin pallo ei kerran totellut lyöjän tahtoa ja ponkaisi metsään. Pienen hiljaisuuden jälkeen paikantamislaitteen kolea ääni kuului selkäni takaa ”Laskee uudelleen”.

Hauskaa oli ja liikuntoa tuli, pelipäiviä taisi olla yli kaksikymmentä, emmekä aiemmin olleet golfia pelanneetkaan joulu- ja uudenvuodenaattona.




perjantai 9. tammikuuta 2009

Nynne meni

Mummi ja Pappa lähtivät eilen kotiin, tänään jo tuli tekstiviesti Frankfurtista joten ilmeisesti matka on edennyt ihan hyvin.

Haikeeta on. Vaikka näin aikuisena vanhempien kanssa yhdessä asuminen pitkään voi hetkittäin olla haastavaakin, meillä meni kuitenkin tosi mukavasti ja löytyi sellainen mukava arjen rytmi. Toisaalta kun aikaa oli pari kuukautta, ei ollut sellaista polttavaa hätää tehdä ja nähdä kaikki yhdellä viikolla. Eikä koko aikanakaan, mehän ollaan täällä vielä reilu kaksi vuotta ja uusia vierailuita ehtii tehdä.

Pepen lähdettyä viemään lähtijöitä lentokentälle, me Irenen kanssa pyyhittiin kyyneleet ja päätettiin katsoa joku piristävä elokuva. Maija Poppanen toimi hyvin, ja kuten aina, tarjoilijapingviinikohtaus piti katsoa lopuksi vielä uudelleen.

Onneksi on enää reilu kuukausi siihen kun Lassi, Riika ja Onni tulevat meille.

tiistai 6. tammikuuta 2009

Maisemia Pilanesbergissä

Uudenvuodenaattona mentiin aikaisin nukkumaan - tai niin luultiin kunnes herättiin yhdentoista maissa VALTAVAAN ukkosmyrskyyn koko joukko. Seurauksena raketit paukkuivat koko loppuviikon, taisi jäädä kaikilta Pretorialaisilta raketit ampumatta...

Uudenvuodenpäivänä sitten herättiin viideltä aamulla ja lähdettiin päiväretkelle Pilanesbergiin. Meiltä kotoa on sinne liikenteestä riippuen +-2 tunnin matka. Puistossa voi yöpyä niin kuin ekalla kerralla tehtiinkin, mutta nyt lähdettiin vaan päiväretkelle. Mukaan pakattiin kylmälaukkuun brunssi sekä paljon (jäädytettyä) juotavaa sekä vähän hedelmiä välipaloiksi.

Suurten ja vaarallisten eläimien lisäksi Pilanesbergissä asuu paljon lintuja. Tämä on nimeltään Punainen piispa (siis ainakin englanniksi Red Bishop, mahdollista suomalaista nimeä emme tiedä). Suojaväri on kehnonlainen mutta kaunis.

Muutamille eläinten juomapaikoille on pystytetty tähystyskojuja, joiden kurkistusaukoista voi tähystellä eläimiä niitä häiritsemättä. Sarvikuonopariskunta ilahdutti meitä läsnäolollaan pitkään.

Myös kahvila-matkamuistomyymälä on pystytetty yhden juomapaikan viereen. Kahvitauon aikana nähtiin pahkasikoja, seeproja sekä muutamaa lajia antilooppeja.


Taas opittiin uutta: pahkasiat tykkäävät syödä uutta orasta pidemmän ruohon sijaan. Jotta ei tulisi niska kipeäksi (?) ne menevät polvilleen nyhtämään lyhyttä ruohoa.


Välillä satoi, välillä oli kuuma. Patojärvet ovat kauniita sateellakin.


Eteläisessä Afrikassa seepraa on olemassa kahta alalajia, josta toisella (vuoriseepra) on puhtaan mustavalkoiset raidat ja valkoinen vatsa. Pilanesbergissä asuvat seeprat ovat aroseeproja, joilla on valkoisen raidan keskellä himmeä ruskea raita. Kolmas seepralaji, grevynseepra, elää Etiopiassa, Somaliassa ja Keniassa ja on erittäin uhanalainen.



Pahkasiat ovat kaikessa rumuudessaan jotenkin kiehtovia. Tämä perhe kirmaili tien vieressä. Aika laihoja olivat pahkapossujen pyllyt, ei kummoisia kinkkuja saisi....

Piknik-paikkoja on laitettu puistoon ihan kiitettävästi. Sekä piknik-paikat että erilliset tähystyspaikat ovat aidattuja, niillä siis ei törmää eläimiin. Muualla puistossa ei autosta saa nousta, eläimet ovat oikeasti villieläimiä ja esimerkiksi virtahevon ja veden, tai norsun ja sen poikasen väliin ei olisi kiva joutua vahingossa.

Vaikka ei näkisi eläimiäkään, maisemat ovat aina vaan hienoja.

Yli 30-päinen apinalauma tuli tiellä vastaan. Johtajauros piti meitä vähän silmällä.
Voisin mennä Pilanesbergiin aina vaan uudestaan. Eikä siellä ole edes malariariskiä, säästyy lääkkeiltä ja niiden sivuvaikutuksilta. Krugerin kansallispuisto on paljon isompi ja kuulemma myös upea, mutta kauempana ja malaria-alueella. Varmasti sinnekin vielä mennään, mutta tässä "lähi"puistossakin on vielä paljon katsomista.

Union Buildings, Pretoria

Paikallisia nähtävyyksiäkin on vähän katseltu. Pretorian Union Buildings eli presidentin ja hallituksen työpaikka on rakennettu alunperin korostamaan apartheid-valtion mahtavuutta. Nykyään se toimii yhtenäisen Etelä-Afrikan palveluksessa ihan yhtä hyvin.

Rakennuksiin ei normaalisti pääse sisälle turistina, Kristiina on käynyt yhdessä kokouksessa ja paljon oli punaisia samettiverhoja... puutarha sen sijaan on avoin kaikille ja mahtava.
Julkisivun edessä Pepe ja Pappa.

Nurmikoilla kirmaili muitakin perheitä, ja jotkut olivat piknikillä. Kivoja paikkoja kuurupiiloiluun olisi ollut paljon.


Hienoja pallopuita myös. Täkäläiset tykkäävät muotoonleikatuista pensaista ja puista. Vaikka oli pilvinen päivä, niin sen verran lämmin oli kuitenkin että piti laittaa yksi monista hellemekoista. En ole koskaan ollut mekkoihminen varsinaisesti, mutta täällä se on aika mukava vaate.



Näkymä Union Buildingsin edestä alaspäin puutarhaan. Etualalla vilistää Irene.




maanantai 5. tammikuuta 2009

Autoilua

Täkäläinen auto- ja liikennekulttuuri on välillä aika mielenkiintoista. Autoilimme viikonloppuna Limpopon maaseudulle ja takaisin tullessa päädyimme seuraavaan tilanteeseen:

Tien keskiviiva on siis kuvassa automme vasemmalla puolella, ja täällä on vasemman puoleinen liikenne... Moottoritiellä kaksi etelään menevää kaistaa (joilla me olimme) lakkasivat yhtäkkiä vetämästä, ja kaksi pohjoiseen menevää kaistaa taas olivat aivan tyhjiä. Jossain kauempana siis oli ilmeisesti onnettomuus tai rekka poikittain, ja liikenne molempiin suuntiin pysähtyi. Näin ollen luonnollisesti jonon takana olevat päättivät ottaa käyntiin tyhjät vastaantulevien kaistat. Kolmessa minuutissa olimme tilanteessa, jossa nelikaistaisella tiellä olikin kuusi "kaistaa" ja kaikki menivät samaan suuntaan. Pientareetkin olivat hyvässä käytössä. Luonnollisesti tukoskohdasta ei edelleenkään päässyt läpi, mutta ensimmäiset ohittamaan lähteneet pääsivät varmaan aikaisemmin sitten etenemään kuin jos olisivat jääneet odottamaan.

Lieviä ongelmia tuli siinä vaiheessa kun toisesta suunnasta alettiin päästää esim. linja-autoja läpi... Pikkubussitaksit etuilivat joka välissä niin röyhkeästi kuin ikinä pystyivät. Jopa (yleensä) rauhallinen Pepe alkoi hermostua siinä määrin, että piti muistuttaa "tämä on kulttuurikokemus, tämä on kulttuurikokemus..." Suman purkamisessa meni hetki kun jonot piti taas saada mahtumaan kahdelle kaistalle.


Umpivaarallisten pikkubussitaksien lisäksi suosittu joukkokuljetusmetodi on pakettiauton lava. Laitonta, mutta poliisi ei puutu siihen millään lailla. Tämä on vielä melko turvallinen versio, parhaissa tapauksissa lavalla seisoo viitisentoista ihmistä...

Skorro skorro, eli "romu romu" on suosittu kulkupeli. Tämä bongattiin Piian ja Arin kanssa markkinoiden parkkipaikalta.

Tämä taas oli työpaikan parkkipaikalla tänä aamuna. En kehdannut mennä lähemmäs kuvaamaan jonkun kollegan autoa... takapuskuri puuttui ja sen alapuolinen osa autoa oli täysin soseena. Mutta eihän se ajamista estä.

Lommot ja kolhut eivät näytä paljon haittaavan eikä niitä pahemmin oiota. Aika kurttuisia autoja liikkuu teillä, mutta eipä sitten ainakaan tarvitse hermoilla että ruttaako joku autoni parkkipaikalla.

China Town Johannesburgissa

Sain joulupukilta lahjaksi kirjan "The Joburg Book". Kirja on mielenkiintoinen kuvaus kaupungin historiasta ja nykyisyydestä, ja esimerkiksi eri etnisten ryhmien historiasta Johannesburgissa. Kirjasta opimme mm. sen, että Johannesburgissa on oma China Town, Derrick Street-niminen katu.
Lähdimme Pepen kanssa piipahtamaan, erityisesti katsomaan löytyisikö lisää akupunktioneuloja, mutta muutenkin tutustumaan. Varsinainen China Town paikka ei ehkä ole, vaan noin 300 metriä pitkä katu jonka varrella puodit ovat kiinalaisia. Ne joista ymmärsimme jotain olivat enimmäkseen kiinalaisia ruokakauppoja, partureita ja ravintoloita.

Osassa liikkeistä kyltit olivat pelkästään kiinaksi, ja osassa englannin kieliset kyltit jättivät vähän hämäräksi mistä oli kyse... mm. "Alien Financial Management" kuulosti mielenkiintoiselta.

Tunnelma oli kyllä lähempänä Guangzhouta kuin Etelä-Afrikkaa. Myyjät kaupoissa puhuivat englantia mutta aika heikosti, ja kiina oli selvästi valtakieli. Akupunktioneulat olivat apteekista loppuneet, tammi-helmikuussa ehkä tulee. "Veli soli".

Yhden ravintolan vessassa oli tällainen kone. Onneksi se ei ollut se paikka missä syötiin, näytti pelottavasti lihamyllyltä ollessaan siinä pytyn vieressä...