Terve taas!

Onpas vahingossa tullut pitkä bloggaustauko, varmaan pisin tähän asti. Terve taas kaikille täältä kotoa Darista, kaikki hyvin!

Tänä vuonna pidin pisimmän kesäloman pitkään aikaan, 5 viikkoa Suomessa. Oli mahtavaa, ja silti tuntui taas että ei ollenkaan ehtinyt tehdä ja nähdä kaikkea ja kaikkia. Ehdittiin Pepen kanssa pitkästä aikaa argentiinalaisen tangon kesäleirille, ja käytiin myös latinobic-ohjaajakoulutus. Ihan huippukivaa!

Tämä käynnistynyt kouluvuosi on Irenen viimeinen täällä Tansaniassa, ensi kesänä Irene muuttaa Suomeen isän luokse ja aloittaa syksyllä 2014 lukion Suomessa. Viimeinen vuosi sujahtaa varmaan nopeasti.

Itse huomasin ennen kesälomaa oireita hienoisesta "taisteluväsymyksestä", etenkin kesäkuussa kun Pepe ja Irene olivat jos Suomessa. Vaikkei mikään varsinaisesti ole pielessä, ne asiat jotka eivät omasta näkökulmastani katsoen oikein etene, nyppivät enemmän kuin aiemmin. Loma helpotti mutta osittain samaa oiretta on edelleenkin.

Onkin ollut mielenkiintoista pohtia omaa suhtautumistani asioihin. Joinain päivinä Tansaniassa on ihan mahtavaa asua, ja tiedostan miten hieno ja ainutlaatuinen mahdollisuus tämä on. Joinain toisina päivinä suututtaa ja sapettaa asiat jotka eivät toimi tai ihmisten suhtautuminen, tai jutut joissa ei minun näkökulmastani ole järkeä. Tansania toki on samanlainen kaikkina päivinä, joten kai se on lähinnä minusta itsestäni kiinni tuntuuko tämä maa hienolta tai huonolta.

Myös töiden kannalta jonkinlainen balanssi on tarpeen. Toisaalta ei ole hyvä kyynistyä ja asennoitua siten että mikään ei kuitenkaan toimi, toisaalta kun tehtävään kuuluu pyrkimys edistaa tiettyjen asioiden muutosta ei oikein voi myöskään heittäytyä ymmärtämään kaikkea sataprosenttisesti. Tämä yhdistettynä tiettyyn (edelleenkin) idealismiin ja maailmanparannustaipumuksiin on joinain päivinä haastava yhtälö.

Samaa tasapainottelua käyn kirjoittamiseni kanssa. Toisaalta tuntuisi vähän tyhmältä hehkuttaa täällä blogissa aina sitä miten palmut huojuvat, Intian valtameri on sininen, papaijat maistuvat ja safarilla on käyty... Se on kuitenkin osa meidän elämäämme täällä, mutta vain pieni osa. Toisaalta nitiseminen siitä että lusikkalaatikossa oli taas ötököitä, sähköt pätkivät ja kukaan ei tee sitä mitä lupaa silloin kuin lupaa ei myöskään tunnu hedelmälliseltä. Ehkäpä siksi on jäänyt bloggaaminen pohtimisen asteelle.

Monina päivinä olen jo vähän kypsä täällä asumiseen, ja hyvin varma siitä että tämän projektin jälkeen muutamme Suomeen. Toisaalta olen myös aika varma, että kaipuu tänne iskee jatkossa vielä monta kertaa.

Melkein kaksi vuotta vielä jäljellä, tosin Irenellä enää alle 10 kuukautta. Vilauksessa se menee.