Kehitystä ja ihmetystä

Vaikka kehitysyhteistyön parissa toiminkin, kehitys ei toki ole yksipuoleista. Tuntuu välillä että paljon enemmän kehitystä tapahtuu minussa, vähintään pitkäpinnaisuudessa, kuin missään niissä jutuissa joita täällä työkseni teen. Tai oikeastaan kai se on niin että yksittäiset ihmiset oppivat ja kehittyvät ja vievät sitten asioita ja muita ihmisiä kohti uusia tapoja toimia. Toivottavasti.

Minä olen oppinut myös lisää kotitaitoja. Sen lisäksi että olen oppinut suhtautumaan tyynesti ötököihin niin kauan kun eivät ole ruoassa, olen oppinut esimerkiksi puhdistamaan riisiä. Suomessa (tai Etelä-Afrikassakaan) ei tullut mieleen kun kaupasta osti riisiä, että sieltä pitäisi poimia pois kivet ja muut roskat. Eikä tietysti tarvitsekaan, kun se oli valmiiksi puhdistettua, ja siksi maksoi enemmän. Tulee joskus ihan tyhmä olo, kun tajuaa miten paljon ei tajua tällaisista ihan pienistäkin asioista. Meidän elämämme on valmiiksi prosessoitua ja puhdistettua, mutta suurimmalle osalle maailman ihmisistä ei ole.

Tietysti me ollaan opittu jo suht automaattisesti pitämään erillään juomavesi ja hanasta tuleva vesi ja pohtimaan mikä on puhdasta ja mikä ei, miettimään onko tuoreet kasvikset desinfioitava vai kuorittava vai keitettävä vai mitä... ja silti on maha jatkuvasti sekaisin, ainakin minulla, ainakin vähän. Suomessa se sitten taas normalisoitui kesällä. Mitä lie.

Tansanialaisista viranomaisista on taas opittu, onneksi enimmäkseen opit tapahtuvat välikäsien kautta. Meidän työ- ja oleskeluluvan uusiminen tapahtui melko kivutta, tällä kertaa onneksi älysin aloittaa prosessin jo kesäkuussa ennen lomalle lähtöä. Näinpä uusi lupa olikin kädessä jo elokuun loppupuolella, eikä edellinen edes ehtinyt vanhentua!

Töissä olen taas järjestellyt yhtä ryhmämatkaa, ja osalla osallistujista ei ollut entuudestaan passia. Opin siis muun muassa, että tansanialainen ei voi hakea passia muuten vaan, jotta sellainen olisi sitten kun sitä tarvitsee, vaan pitää olla matka tiedossa, ja vieläpä jonkinlainen kutsukirje joltakin. Ilmeisesti siis jos haluaisi itse muuten vaan lähteä vaikka käymään Keniassa siihen ei saisi passia. Tai sitten pitäisi saada joku sieltä kutsujaksi, varmaan niitä kutsuja saa rahalla niin kuin mitä tahansa muutakin.

Yksi matkaajista on pitänyt minua ajan tasalla passiprosessistaan. Ensimmäinen ongelma tuli paikallisessa passitoimistossa lähellä hänen kotipaikkaansa. "Nimesi ovat kummallisia, joten emme voi olla varmoja oletko tansanialainen." Näin siis huolimatta syntymätodistuksista, koulutodistuksista yms. Mutta ei hätää, ratkaisu löytyi: "Voisit kuitenkin vaihtaa nimesi enemmän tansanialaisilta kuulostaviin ja voimme myöntää sitten passin uudelle nimelle." Tällä keinollahan päästäisiin eroon laittomista maahanmuuttajistakin jotka ovat kuulemma suuri ongelma. Vaihdetaan vaan nimet tansanialaisiin ja annetaan Tansanian passit.

No, koska alkuperäisellä nimellä oli jo yliopistotutkintokin jo suoritettu, hän ei suostunut nimenvaihdokseen vaan paperit lähtivät eteenpäin vanhalla nimellä. Viikkojen odotuksen jälkeen sitten paikallinen passitoimisto suostui soittamaan Darissa olevaan passivirastoon jonne paperit oli lähetetty ja kysymään missä mennään. Sieltä kerrottiin että papereita ei löydy, ja kehotettiin passin hakijaa tulemaan käymään jotta voidaan katsoa mitä voidaan tehdä.

Tämähän on helppo juttu, bussimatkaan menee vain puolitoista vuorokautta joten matkaaja lähti tietenkin iloisin mielin käymään pääkaupungissa. Siellä häntä kehotettiin ensimmäistä kertaa tässä prosessissa hakemaan se kutsukirje jota siis ilmeisesti aina tarvitaan. Kirjoitimme kirjeen, joka tosin meni uusiksi koska ensimmäisessä oli vastaanottajan "to whom it may concern" eli sille jota asia koskee. Tämä muoto on kaikille muille passin hakijoille käynyt, mutta tässä tapauksessa ei käynytkään vaan piti osoittaa nimenomaan sille oikealle passiyksikölle. Tämän jälkeen vain kaksi täyttä päivää istumista passiyksikössä odottamassa ja passi oli valmis! Ihan niillä epätansanialaisilla nimillä.

Suomalainen täällä asuva tuttu kertoi jännästä paikallisesta oikeusprosessista. Heidän yrityksensä käyttää vakinaisten lisäksi satunnaisia apumiehiä, joita soitellaan paikalle silloin kun lisäapua tarvitaan. Yksi näistä apumiehistä sai muutama vuosi sitten perinnön eikä ollut enää työn tarpeessa, joten hänelle ei enää soiteltu. Perintö tuli sitten kuitenkin käytettyä, ja apumies päätti vaatia yhtiöltä kuluneen kahden vuoden palkkarästejä, hänhän oli päivystänyt koko ajan kotona soittoa töihin kun ei kerran irtisanottukaan oltu. Yhtiö ei jostain syystä suostunut, joten oikeuteenhan siitä lähdettiin. Oikeusprosessi kesti aika pitkään, mutta nyt lopulta tuomio tuli. Tuomarin mielestä apumies oli oikeutettu korvauksiin, kun työsuhdetta ei kerran oltu päätetty, ja yritys tuomittiin maksamaan 30,000 tansanian shillinkiä - eli noin 15 euroa. Ilmeisesti tuomari siis ei kuitenkaan nähnyt yrityksen toimineen mitenkään kohtuuttomasti.

Näitä mietin tänään.

Tanssia Tansaniassa

Suomalaiset tanssikaverit kyselivät kesällä törmätessä, että tanssittekos te siellä Tansaniassa? Ja tanssitaanhan me, mutta lavoilla ei niin kovasti tule käytyä.

Ulkomailla asumisen - tai no, Afrikassa asumisen - ja tanssiharrastuksen yhdistämisen kannalta on kyllä erittäin onnellinen juttu että päädyimme Pepen kanssa aikoinaan kouluttautumaan ensin tanssinohjaajiksi ja sitten tanssinopettajiksi. Nyt emme ole missään paikallisen tanssitarjonnan varassa, vaan voimme järjestää tanssin harrastusta itse. Niin ja onnekasta myös, että tanssin opettaminen on meille rakas osa harrastusta, meille tärkeämpää kuin itse tansseissa käyminen.

Etelä-Afrikassa asuessa tanssimahdollisuuksia oli kyllä muitakin, ja siellä saimme vihdoin aikaiseksi opetella argentiinalaista tangoa enemmän kuin vain muutaman viikonloppukurssin verran. Buenos Airesissakin käytiin kaksi kertaa opissa ja tanssimassa, ja nyt opetamme täällä argentiinalaisen tangon alkeita. Yllättäen sille on täällä enemmän kysyntää kuin vaikka humpalle. Suomalaisia ei oppilaissamme täällä ole ollut kuin ihan muutama, suurin osa kurssilaisista on muita Tansaniassa asuvia ulkomaalaisia.

Opetimme tangoa viime talvena täkäläisessä jooga/pilates/yksintanssistudiossa, mutta nyt päätimme siirtää sen muualle. Studio ei oikein kovin hyvin meidän tuntejamme markkinoinut, ja halusi pitää kaikkien tuntien hinnoittelun samana. Kesätauon aikana tapahtuneen hintojen nousun jälkeen päätimme että hinnat eivät enää ole lähelläkään kohtuullisia ja aloimme etsiä muuta. Nyt keskiviikkona aloitamme tuntien pitämisen Irenen koulun musiikkiluokassa, ja koska emme ota tunneista maksua, koulu antoi tilan käyttöön ilmaiseksi.

Lisäksi olemme opettaneet satunnaisesti vähän kysynnän mukaan muita paritansseja. Yksi pari on sitkeästi halunnut oppia swingiä, ja heidän kanssaan olemme treenanneet fuskua aina välillä ja kohta lisäämme soppaan muita lajeja. Muutamia häätanssipareja on ollut... kivaa vaihtelua.

Kesän latinobic-ohjaajakoulutuksen jälkeen aloitimme latinobic-tunnit tutuille meidän kattoterassilla. Olen mainostanut tuntia lähinnä Darin suomalaisten facebook-ryhmässä, sekä joillekin paikallisille tutuille. Tänään kello 16 näkee onko mainostaminen tuottanut tulosta - ainakin aiempaa useampi on luvannut tulla paikalle. Edellisillä kerroilla oli vain pari ihmistä, mutta mukavaa sekin oli. Latinobic on muuten suomalainen konsepti, jos et tiedä mistä on kyse ja kiinnostaa, kurkkaa www.latinobic.fi. Tarjontaa Suomessa aika monella paikkakunnalla...

Sellaisia meidän tanssit on täällä. Jos tämän vuoden tangokursseille saadaan houkuteltua vähän isompi joukko, tavoitteena voisi olla pitää ennen kouluvuoden loppua ja lomakauden alkua yksi pikkuinen milonga Darissa. Raportoin täällä jos toteutuu.

Terve taas!

Onpas vahingossa tullut pitkä bloggaustauko, varmaan pisin tähän asti. Terve taas kaikille täältä kotoa Darista, kaikki hyvin!

Tänä vuonna pidin pisimmän kesäloman pitkään aikaan, 5 viikkoa Suomessa. Oli mahtavaa, ja silti tuntui taas että ei ollenkaan ehtinyt tehdä ja nähdä kaikkea ja kaikkia. Ehdittiin Pepen kanssa pitkästä aikaa argentiinalaisen tangon kesäleirille, ja käytiin myös latinobic-ohjaajakoulutus. Ihan huippukivaa!

Tämä käynnistynyt kouluvuosi on Irenen viimeinen täällä Tansaniassa, ensi kesänä Irene muuttaa Suomeen isän luokse ja aloittaa syksyllä 2014 lukion Suomessa. Viimeinen vuosi sujahtaa varmaan nopeasti.

Itse huomasin ennen kesälomaa oireita hienoisesta "taisteluväsymyksestä", etenkin kesäkuussa kun Pepe ja Irene olivat jos Suomessa. Vaikkei mikään varsinaisesti ole pielessä, ne asiat jotka eivät omasta näkökulmastani katsoen oikein etene, nyppivät enemmän kuin aiemmin. Loma helpotti mutta osittain samaa oiretta on edelleenkin.

Onkin ollut mielenkiintoista pohtia omaa suhtautumistani asioihin. Joinain päivinä Tansaniassa on ihan mahtavaa asua, ja tiedostan miten hieno ja ainutlaatuinen mahdollisuus tämä on. Joinain toisina päivinä suututtaa ja sapettaa asiat jotka eivät toimi tai ihmisten suhtautuminen, tai jutut joissa ei minun näkökulmastani ole järkeä. Tansania toki on samanlainen kaikkina päivinä, joten kai se on lähinnä minusta itsestäni kiinni tuntuuko tämä maa hienolta tai huonolta.

Myös töiden kannalta jonkinlainen balanssi on tarpeen. Toisaalta ei ole hyvä kyynistyä ja asennoitua siten että mikään ei kuitenkaan toimi, toisaalta kun tehtävään kuuluu pyrkimys edistaa tiettyjen asioiden muutosta ei oikein voi myöskään heittäytyä ymmärtämään kaikkea sataprosenttisesti. Tämä yhdistettynä tiettyyn (edelleenkin) idealismiin ja maailmanparannustaipumuksiin on joinain päivinä haastava yhtälö.

Samaa tasapainottelua käyn kirjoittamiseni kanssa. Toisaalta tuntuisi vähän tyhmältä hehkuttaa täällä blogissa aina sitä miten palmut huojuvat, Intian valtameri on sininen, papaijat maistuvat ja safarilla on käyty... Se on kuitenkin osa meidän elämäämme täällä, mutta vain pieni osa. Toisaalta nitiseminen siitä että lusikkalaatikossa oli taas ötököitä, sähköt pätkivät ja kukaan ei tee sitä mitä lupaa silloin kuin lupaa ei myöskään tunnu hedelmälliseltä. Ehkäpä siksi on jäänyt bloggaaminen pohtimisen asteelle.

Monina päivinä olen jo vähän kypsä täällä asumiseen, ja hyvin varma siitä että tämän projektin jälkeen muutamme Suomeen. Toisaalta olen myös aika varma, että kaipuu tänne iskee jatkossa vielä monta kertaa.

Melkein kaksi vuotta vielä jäljellä, tosin Irenellä enää alle 10 kuukautta. Vilauksessa se menee.