perjantai 9. syyskuuta 2016
Vielä täällä?
Perhe Afrikassa on siirtynyt Suomeen, jo 2015 puolella ja bloggaaminen ei enää tunnu täyttävän tarkoitustaan. Olisikohan jossain joku palvelu josta saisi tulostettua blogin kuvineen vaikka kirjan muotoon? Se olisi kiva muisto näistä vuosista.
lauantai 17. tammikuuta 2015
Askarteluja ja muuta.
Hyvää uuttavuotta ja kaikenlaista muutakin! Blogittaminen on pahasti jäänyt, kuulumiset ovat päätyneet viime aikoina lähinnä Facebookin puolelle.
Joululoma on takana ja viimeinen pätkä Tansaniassa alkanut minulle ja Pepelle. Irene siirtyi jo kesällä Suomeen lukioon.
Meillä on siis tyhjää kotona ja teksua pitää keksiä - tänään kävin aikuisten askartelukurssilla väkertämässä kitenge-kengät. Tästäpä siis aihetta aktivoitua bloggaamiseen jälleen.
Tästä aloitettiin. Vanhat kulahtaneet ballerinat, jotka olisin muuten heittänyt pois ja suikale kangasta.
Kangas liimattiin kenkiin tälläisella yleisliimalla. Vähän erikeepperin tapaista mutta vähän paksumpaa.
Liimaa otettiin köntsä kuppiin ja levitettiin pienellä siveltimellä kenkien pintaan. Olisi ollut kätevämpää jos olisi ollut yksi leveä litteä sivellin isompien pintojen sutimiseen, ja pienempi tarkkoihin paikkoihin, mutta yhdelläkin onnistui.
Viimeistelyyn käytettiin tällaista kirkkaaksi kuivuvaa liimaa. Ei ihan superliimaa mutta paljon nopeammin ja napakammin kuivuvuvaa kuin se valkea liima. Melkein liimasin kaksi sormeani yhteen.
Kädet eivät riittäneet kuvaamiseen kun sudin liimaa omaan kenkääni, mutta tässä naapurin kenkä. Liimaa siis reilusti pintaan, kaikkiin kohtiin mihin kankaan on tarkoitus tulla.
Kangas kengän päälle mahdollisimman tiukasti, kurtut ja ilmakuplat pois, venytellen. Kärjestä alkaen, edeten sivuille. Kantaan ei vielä kangasta liimata. Kun kangas on paikoillaan, kangas viilletään auki kengän aukon etupäästä ja vedetään kokonaan halki kantapuolelta.
Aukkoa laajennetaan soikionmuotoiseksi ja vähän viiltoja jotta reunan saa taitettua sisäpuolelle.
Kengän sisäreunaan liimaa ja kankaan reunat kiinni.
Liimaa alkoi olla joka paikassa... tässä yritin saada kantaa liimattua.
Kantapuolella siis kankaat menevät päällekäin. Ensin toinen puoli alle, sitten toinen puoli päälle ja siitä reuna taitetaan alle jotta sauma näyttää siistiltä.
Tässä kohtaa kenkä ylösalaisin ja huomataan että kangas ei ole tarttunut ihan pohjan reunaan asti, joten lisää liimaa ja kangas paremmin kiinni.
Kun liima oli kuivunut, ylimääräinen kangas leikattiin tällaisella askarteluveitsellä mahdollisimman tarkasti kengän pohjan ja kengän reunan saumakohdasta. Lopuksi kirkkaalla liimalla pohjan reunan vierestä ympäri jottei kangas lähde rispaantumaan.
Tässä koko ryhmän tuotokset, kaksi tuntia meni. Erityisen ihanat tuli yhteensopivista äidin ja vauvan popoista.
Joululoma on takana ja viimeinen pätkä Tansaniassa alkanut minulle ja Pepelle. Irene siirtyi jo kesällä Suomeen lukioon.
Meillä on siis tyhjää kotona ja teksua pitää keksiä - tänään kävin aikuisten askartelukurssilla väkertämässä kitenge-kengät. Tästäpä siis aihetta aktivoitua bloggaamiseen jälleen.
Tästä aloitettiin. Vanhat kulahtaneet ballerinat, jotka olisin muuten heittänyt pois ja suikale kangasta.
Kangas liimattiin kenkiin tälläisella yleisliimalla. Vähän erikeepperin tapaista mutta vähän paksumpaa.
Liimaa otettiin köntsä kuppiin ja levitettiin pienellä siveltimellä kenkien pintaan. Olisi ollut kätevämpää jos olisi ollut yksi leveä litteä sivellin isompien pintojen sutimiseen, ja pienempi tarkkoihin paikkoihin, mutta yhdelläkin onnistui.
Viimeistelyyn käytettiin tällaista kirkkaaksi kuivuvaa liimaa. Ei ihan superliimaa mutta paljon nopeammin ja napakammin kuivuvuvaa kuin se valkea liima. Melkein liimasin kaksi sormeani yhteen.
Kädet eivät riittäneet kuvaamiseen kun sudin liimaa omaan kenkääni, mutta tässä naapurin kenkä. Liimaa siis reilusti pintaan, kaikkiin kohtiin mihin kankaan on tarkoitus tulla.
Kangas kengän päälle mahdollisimman tiukasti, kurtut ja ilmakuplat pois, venytellen. Kärjestä alkaen, edeten sivuille. Kantaan ei vielä kangasta liimata. Kun kangas on paikoillaan, kangas viilletään auki kengän aukon etupäästä ja vedetään kokonaan halki kantapuolelta.
Kengän sisäreunaan liimaa ja kankaan reunat kiinni.
Liimaa alkoi olla joka paikassa... tässä yritin saada kantaa liimattua.
Kantapuolella siis kankaat menevät päällekäin. Ensin toinen puoli alle, sitten toinen puoli päälle ja siitä reuna taitetaan alle jotta sauma näyttää siistiltä.
Tässä kohtaa kenkä ylösalaisin ja huomataan että kangas ei ole tarttunut ihan pohjan reunaan asti, joten lisää liimaa ja kangas paremmin kiinni.
Kun liima oli kuivunut, ylimääräinen kangas leikattiin tällaisella askarteluveitsellä mahdollisimman tarkasti kengän pohjan ja kengän reunan saumakohdasta. Lopuksi kirkkaalla liimalla pohjan reunan vierestä ympäri jottei kangas lähde rispaantumaan.
Tässä koko ryhmän tuotokset, kaksi tuntia meni. Erityisen ihanat tuli yhteensopivista äidin ja vauvan popoista.
sunnuntai 30. maaliskuuta 2014
Varusteet
En ole vielä saanut aikaiseksi teettää mekkoa löytämästäni sateenvarjokuvioisesta kankaasta. Tällä hetkellä myönnytykseni sadekaudelle on lähinnä tämä:
Myönnän että Crocsit eivät ehkä ole tyylikkäin keksintö kautta aikojen, mutta sade- ja mutakelillä nämä voittavat kyllä aika monta muuta vaihtoehtoa. Ei tarvitse pilata kenkiään.
Selvennykseksi siis jos ei tästä aukea: kuvan avokkaat ovat muovia, Crocsit. Vähän hikittää mutta kaikkea ei voi saada.
Myönnän että Crocsit eivät ehkä ole tyylikkäin keksintö kautta aikojen, mutta sade- ja mutakelillä nämä voittavat kyllä aika monta muuta vaihtoehtoa. Ei tarvitse pilata kenkiään.
Selvennykseksi siis jos ei tästä aukea: kuvan avokkaat ovat muovia, Crocsit. Vähän hikittää mutta kaikkea ei voi saada.
lauantai 29. maaliskuuta 2014
Sadetansseja
Tanssirintamalle kuuluu hyvää, ollaan saatu milongat eli argentiinalaisen tangon tanssi-illat käyntiin. Ajatus on pitää joka kuukauden viimeinen perjantai tanssit, eilen oli milonga numero 2. Vähänhän meitä on, mutta kiva nähdä miten mukava henki porukassa on. Kaikki tanssivat kaikkien kanssa, aloitteleville ei nyrpistellä ja pöydistä kuuluu naurunrätkätys. Tunneillakin on jo huomattu Suomesta tuttua ilmiötä - kun tanssitunti loppuu, porukka jää rupattelemaan eikä heti liukea paikalta.
Meidän tunneilla käy nyt jo jopa joitain tansanialaisia, suurin osa on tullut salsaporukoiden kautta. Muutama kurssilainen käy molemmissa ja on tuonut kavereitaan mukanaan. Kovasti on myös kyselty toista viikkotuntia, mutta nyt ei siihen ole ryhdytty. Syksyllä sitten kun Irene on Suomessa ja äidillä on ikävä voidaan alkaa opettaa tanssia enemmän.
Sadekausi on alkanut ja tänä vuonna vettä on tullut enemmän lyhyemmässä ajassa kuin viime vuonna. Aina kun täällä sataa vettä kertyy tietyissä paikoissa kaduille ja liikenne menee sekaisin. Viemäröinti ei toimi tai sitä ei ole tai se on väärin suunniteltu tai putket tukossa. Asia otetaan vähän itsestään selvyytenä, kun sataa on paha ruuhka. Very bad jam. Sateet loppuvat sitten aikanaan.
Sateiden aikana teissä olevat kuopat pahenevat ja syvenevät ja mutavellin alta niitä ei näe. Teitä ei sadekauden aikana korjata joten tilanne pahenee siihen asti kun sateet loppuvat. Sitä odotellessa ajellaan varovasti ja vältetään pahimpia alueita.
Silloin kun olimme muuttamassa tänne käytiin katselemassa asuntoja. Aivan upouusi paikka silloin oli Dar Villas, joka oli vielä osittain rakenteilla. Kiinteistövälittäjä kyllä sanoi että paikka on rakennettu entiselle suolle, ja siellä saattaa olla sadekauden aikaan hyttysiä ja muutenkin kosteaa. Silloinpa ei kukaan tiennytkään miten kosteaa...
(Kuvat Rhapsody's Dar es Salaam -ravintolan FB-sivulta. En yleensä lainaile muiden kuvia mutta nyt oli pakko.)
Paikallisten mukaan ennen kuin Dar Villas rakennettiin, sillä alueella (Mikochenissa) ei tulvinut yhtä pahasti kuin nykyään. Suomainen tulva-alue toimi luonnollisena viemärinä. Rakennuttajat saivat maan halvalla, tumppasivat sen täyteen hiekkaan ja rakensivat taloja vuokrattavaksi. Nyt sitten sadeaikaan koko kaupunginosa muuttuu järveksi.
Niin ja kenen on syy? Olisiko rakennuttajien pitänyt tietää? Olisiko rakennusluvan myöntäjien pitänyt tietää? Olisiko pitänyt olla osaava kaupunkisuunnittelu mukana? Tyypillisesti täällä myös joku porukka rakentaa ja sitten myy jollekin toiselle. Meidän asuntojen rakennuttaja on kuulemma ollut mukana rakentamassa myös Dar Villoja, mutta myynyt nämä meidän talot toiselle firmalle samoihin aikoihin kun Dar Villa rakennustyöt alkoivat. Tuskinpa tässäkään sen laadukkaampaa suunnittelua on tehty, tuurilla parempi paikka.
Eilen illalla milongassa juttelin yhden tansanialaisen naisen kanssa, joka on asunut Lontoossa parikymmentä vuotta ja nyt palannut takaisin. Puhuttiin vähän näistä maan epäkohdista, ja todettiin että näin väliaikaisesti maassa asuvana niiden kanssa on helpompi elää. Tulee vaan ajateltua että tämähän on aika syvältä, mutta enhän minä täällä ikuisesti ole. Jos tämä olisi se oma maa jossa joskus vanhuutensa viettää ja lapset perheitä perustaa niin tuntuisi vielä toisenlaiselta.
Suomen lehtiä lukiessa näyttäisi siltä että säästötoimenpiteistä ja leikkauksista on nousemassa aika sota. Varmasti moni asia vaikuttaa monen perheen talouteen, mutta silti olen itse kiitollinen kansalaisuudesta maassa, jossa on maailman pienimpiä korruptioasteita ja eduskunta ja hallitus, jonka voi ajatella edes yrittävän tehdä parhaansa asioiden ratkaisemiseksi. Suomessa ei presidentin poika yhtäkkiä omista kolmekymmentä tehdasta.
Tälläisiä ajatuksia tänään hikisestä Darista. Voikaahan hyvin siellä Suomen päässä ja olkaa ihmisiksi.
Meidän tunneilla käy nyt jo jopa joitain tansanialaisia, suurin osa on tullut salsaporukoiden kautta. Muutama kurssilainen käy molemmissa ja on tuonut kavereitaan mukanaan. Kovasti on myös kyselty toista viikkotuntia, mutta nyt ei siihen ole ryhdytty. Syksyllä sitten kun Irene on Suomessa ja äidillä on ikävä voidaan alkaa opettaa tanssia enemmän.
Sadekausi on alkanut ja tänä vuonna vettä on tullut enemmän lyhyemmässä ajassa kuin viime vuonna. Aina kun täällä sataa vettä kertyy tietyissä paikoissa kaduille ja liikenne menee sekaisin. Viemäröinti ei toimi tai sitä ei ole tai se on väärin suunniteltu tai putket tukossa. Asia otetaan vähän itsestään selvyytenä, kun sataa on paha ruuhka. Very bad jam. Sateet loppuvat sitten aikanaan.
Sateiden aikana teissä olevat kuopat pahenevat ja syvenevät ja mutavellin alta niitä ei näe. Teitä ei sadekauden aikana korjata joten tilanne pahenee siihen asti kun sateet loppuvat. Sitä odotellessa ajellaan varovasti ja vältetään pahimpia alueita.
Silloin kun olimme muuttamassa tänne käytiin katselemassa asuntoja. Aivan upouusi paikka silloin oli Dar Villas, joka oli vielä osittain rakenteilla. Kiinteistövälittäjä kyllä sanoi että paikka on rakennettu entiselle suolle, ja siellä saattaa olla sadekauden aikaan hyttysiä ja muutenkin kosteaa. Silloinpa ei kukaan tiennytkään miten kosteaa...
(Kuvat Rhapsody's Dar es Salaam -ravintolan FB-sivulta. En yleensä lainaile muiden kuvia mutta nyt oli pakko.)
Paikallisten mukaan ennen kuin Dar Villas rakennettiin, sillä alueella (Mikochenissa) ei tulvinut yhtä pahasti kuin nykyään. Suomainen tulva-alue toimi luonnollisena viemärinä. Rakennuttajat saivat maan halvalla, tumppasivat sen täyteen hiekkaan ja rakensivat taloja vuokrattavaksi. Nyt sitten sadeaikaan koko kaupunginosa muuttuu järveksi.
Niin ja kenen on syy? Olisiko rakennuttajien pitänyt tietää? Olisiko rakennusluvan myöntäjien pitänyt tietää? Olisiko pitänyt olla osaava kaupunkisuunnittelu mukana? Tyypillisesti täällä myös joku porukka rakentaa ja sitten myy jollekin toiselle. Meidän asuntojen rakennuttaja on kuulemma ollut mukana rakentamassa myös Dar Villoja, mutta myynyt nämä meidän talot toiselle firmalle samoihin aikoihin kun Dar Villa rakennustyöt alkoivat. Tuskinpa tässäkään sen laadukkaampaa suunnittelua on tehty, tuurilla parempi paikka.
Eilen illalla milongassa juttelin yhden tansanialaisen naisen kanssa, joka on asunut Lontoossa parikymmentä vuotta ja nyt palannut takaisin. Puhuttiin vähän näistä maan epäkohdista, ja todettiin että näin väliaikaisesti maassa asuvana niiden kanssa on helpompi elää. Tulee vaan ajateltua että tämähän on aika syvältä, mutta enhän minä täällä ikuisesti ole. Jos tämä olisi se oma maa jossa joskus vanhuutensa viettää ja lapset perheitä perustaa niin tuntuisi vielä toisenlaiselta.
Suomen lehtiä lukiessa näyttäisi siltä että säästötoimenpiteistä ja leikkauksista on nousemassa aika sota. Varmasti moni asia vaikuttaa monen perheen talouteen, mutta silti olen itse kiitollinen kansalaisuudesta maassa, jossa on maailman pienimpiä korruptioasteita ja eduskunta ja hallitus, jonka voi ajatella edes yrittävän tehdä parhaansa asioiden ratkaisemiseksi. Suomessa ei presidentin poika yhtäkkiä omista kolmekymmentä tehdasta.
Tälläisiä ajatuksia tänään hikisestä Darista. Voikaahan hyvin siellä Suomen päässä ja olkaa ihmisiksi.
sunnuntai 16. helmikuuta 2014
Ystävänpäiväjuhlat Tansaniassa
Nyt oli jo pakko raahautua blogin ääreen ja kertoa teille hieman ystävänpäivän häppeningeistä. Tämä on pitkähkö tarina
Me Pepen kanssa siis lauletaan paikallisessa pienessä harrastekuorossa, ja jo syksyllä kuoron johtaja Katie ehdotti että pidetään ystävänpäivänä konsertti kun täällä ei välttämättä silloin ole kauheasti mitään hauskaa tapahtumaa. Katie ja miehensä, kuten monet muut Irenen koulun opettajat ovat amerikkalaisia ja heille Valentine's Day on vähän isompi juttu kuin meille. Hauska idea kuitenkin ja näin päätettiin.
Laulutreenien lisäksi Katie sääti muutakin ohjelmaa paikalle, mukaan tuli harrastajajousikvartetti, sekä kolmen hengen pikakyhätty kokoonpano soittamaan yhtä tangoa joka me luvattiin tanssia. Tapahtumapaikaksi löytyi paikallinen intialaisravintola, ja sitten myytiin lippuja.
Sovittiin että kuorolaiset tulevat paikalle klo 17 jotta ehditään pitää viimeiset treenit ja avata äänet ja syödä ennen kuin yleisö tulee paikalle kello 19. Tansaniassa kun ollaan, suurin osa kuorosta oli paikalla noin 17:30 ja loput sitten siinä harjoituksen aikana. Kuudelta piti syödä joten siihen mennessä lopetettiin.
No, yllättäen ruoka ei ollut valmiina kuudelta, jousikvartettikin vähän treenaili ja porukka istuskeli ympäriinsä ulkona. Treenien aikana huomattiin myös että esiintymispaikan kohdalla oli niin pimeää ettei nuottien ja sanojen lukeminen oikein onnistunut, ja ihmeellistä kyllä paikasta löytyi puuttuvien paikalle hehkulamput.
Treenien aikana huomattiin myös että paikan hyvin äänekäs generaattori sekä metelöi että kävi aika epätasaisesti, joten aina silloin tällöin valot himmenivät ja sähköpianon virransuojaaja katkaisi pianosta sähköt. Jippii. Päätettiin sitten ottaa riski ja ottaa suojapalikka välistä pois, generaattorista kun ei kai kovin herkästi ylivirtaa tule.
Esiintyjien ruoka tuli sitten lopulta varttia vaille seitsemän ja me inhaloitiin lautaselliset nopeasti, kun esitysten oli tarkoitus alkaa varttia yli seitsemän. Ihmiset alkoivat saapua ja jousikvartetti alkoi soittaa odottelumusiikkia. Uudet kirkkaat valot toimivat hienosti, paitsi että yhtäkkiä sisään hyökkäsi valojen houkuttelemana jättikokoisia lentomuurahaisia.
Jousikvartetti soitti aika tyynesti, ihmiset tappoivat muurahaisia lennosta ja lapset kirkuivat vain vähän. Uudet kirkkaat valot sammutettiin ja tilanne tasaantui. Kello tuli puoli kahdeksan, pöydät olivat täynnä ja varsinaisten vieraiden ruoka ei ihan vielä ollut valmiina. Niin ja kuulemma viinipullot loppuivat ravintolasta suunnilleen tässä vaiheessa. Osa vieraista söi esiintyjien ruoan rippeitä koska sitä ei oltu korjattu pois, mutta ilmeisesti se oli suunnilleen samaan.
Jossain vaiheessa lentomuurahaiset katosivat salaperäisesti ja valot laitettiin takaisin, ja vieraatkin saivat ruokaa. Päästiin sitten aloittamaan noin 45 minuuttia myöhässä. Aluperin tarkoitus oli pilkkoa kuoron osuutta useampaan palaan, ja kvartetin piti soittaa siinä välissä. Myöhästymisen takia kvartetti oli kuitenkin soittanut suurimman osan ohjelmistostaan, joten meidänkin ohjelman järjestystä muutettiin lennosta.
Laulut menivät hyvin uudessa järjestyksessä, kvartetti soitti vielä vähän lisää ja sitten tuli tangon vuoro. La Cumparsitan (Hiljaa yössä- tango suomeksi) soitti kokoonpano jossa Katie soitti pianoa, lisäksi mukana oli viulunsoittaja ja haitarinsoittaja. Molemmat olivat koulun tiloissa iltaisin soittotunteja antavia henkilöitä. Viulisti oli aika hyvä, mutta haitarinsoittajaparka, tansanialainen Alois ei ihan ollutkaan ehkä niin hyvä kuin oli itse aikaisemmin luullut ja ilmeisesti oli tajunnut sen itsekin muttei voinut perääntyä.
Tangon tanssiminen oli aika mielenkiintoista kun joissain osissa rytmin olisi pitänyt tulla haitarista ja hanuristiparalla oli sellainen peura autonvaloissa ilme ja vähän jähmeät sormet. Ihan mukavasti se kuulemma meni vaikka meitä meinasikin vähän alkaa hihityttää tanssin aikana.
Lopuksi soitettiin musiikkia meidän iPodilta, vuoronperään tangoa ja muuta, hidasta swingiä ja muita slovareita. Meidän tango-oppilaita oli paikalla ja he jopa uskaltautuivat tanssimaan hienosti.
Kuoron ohjelmisto oli kappaleet L.O.V.E, Beatlesin Yesterday, Mozartin Piu non si trovano, My Funny Valentine ja lopuksi Toton Africa. Mozartia lukuunottamatta meitä säesti pianisti, rumpali ja basisti ja tällä kertaa laulaminen oli tosi mukavaa eikä jännittänyt niin paljon kuin ekassa konsertissa viime vuonna. Edelleen se ei ole helppoa, vahvasti epämukavuusalueella ollaan, mutta se on myös kivaa.
Kuulemma tilaisuus oli kiva, ja onneksi yleisö koostui enimmäkseen kuorolaisten ja kvartetin ystävistä joten kaikki suhtautuivat aika joustavasti siihen että asiat eivät menneet ihan niin kuin oli ajateltu.
Aika tyypillisen tansanialainen tilaisuus - asiat menevät pieleen tai ainakaan ei niin kuin ajateltiin, ruoat on myöhässä ja lentomuurahaiset hyökkää mutta kaikki järjestyy jotenkin.
Kahden viikon päästä järjestetään Dar es Salaamin ensimmäinen milonga, saa nähdä miten siinä käy.
Me Pepen kanssa siis lauletaan paikallisessa pienessä harrastekuorossa, ja jo syksyllä kuoron johtaja Katie ehdotti että pidetään ystävänpäivänä konsertti kun täällä ei välttämättä silloin ole kauheasti mitään hauskaa tapahtumaa. Katie ja miehensä, kuten monet muut Irenen koulun opettajat ovat amerikkalaisia ja heille Valentine's Day on vähän isompi juttu kuin meille. Hauska idea kuitenkin ja näin päätettiin.
Laulutreenien lisäksi Katie sääti muutakin ohjelmaa paikalle, mukaan tuli harrastajajousikvartetti, sekä kolmen hengen pikakyhätty kokoonpano soittamaan yhtä tangoa joka me luvattiin tanssia. Tapahtumapaikaksi löytyi paikallinen intialaisravintola, ja sitten myytiin lippuja.
Sovittiin että kuorolaiset tulevat paikalle klo 17 jotta ehditään pitää viimeiset treenit ja avata äänet ja syödä ennen kuin yleisö tulee paikalle kello 19. Tansaniassa kun ollaan, suurin osa kuorosta oli paikalla noin 17:30 ja loput sitten siinä harjoituksen aikana. Kuudelta piti syödä joten siihen mennessä lopetettiin.
No, yllättäen ruoka ei ollut valmiina kuudelta, jousikvartettikin vähän treenaili ja porukka istuskeli ympäriinsä ulkona. Treenien aikana huomattiin myös että esiintymispaikan kohdalla oli niin pimeää ettei nuottien ja sanojen lukeminen oikein onnistunut, ja ihmeellistä kyllä paikasta löytyi puuttuvien paikalle hehkulamput.
Treenien aikana huomattiin myös että paikan hyvin äänekäs generaattori sekä metelöi että kävi aika epätasaisesti, joten aina silloin tällöin valot himmenivät ja sähköpianon virransuojaaja katkaisi pianosta sähköt. Jippii. Päätettiin sitten ottaa riski ja ottaa suojapalikka välistä pois, generaattorista kun ei kai kovin herkästi ylivirtaa tule.
Esiintyjien ruoka tuli sitten lopulta varttia vaille seitsemän ja me inhaloitiin lautaselliset nopeasti, kun esitysten oli tarkoitus alkaa varttia yli seitsemän. Ihmiset alkoivat saapua ja jousikvartetti alkoi soittaa odottelumusiikkia. Uudet kirkkaat valot toimivat hienosti, paitsi että yhtäkkiä sisään hyökkäsi valojen houkuttelemana jättikokoisia lentomuurahaisia.
Jousikvartetti soitti aika tyynesti, ihmiset tappoivat muurahaisia lennosta ja lapset kirkuivat vain vähän. Uudet kirkkaat valot sammutettiin ja tilanne tasaantui. Kello tuli puoli kahdeksan, pöydät olivat täynnä ja varsinaisten vieraiden ruoka ei ihan vielä ollut valmiina. Niin ja kuulemma viinipullot loppuivat ravintolasta suunnilleen tässä vaiheessa. Osa vieraista söi esiintyjien ruoan rippeitä koska sitä ei oltu korjattu pois, mutta ilmeisesti se oli suunnilleen samaan.
Jossain vaiheessa lentomuurahaiset katosivat salaperäisesti ja valot laitettiin takaisin, ja vieraatkin saivat ruokaa. Päästiin sitten aloittamaan noin 45 minuuttia myöhässä. Aluperin tarkoitus oli pilkkoa kuoron osuutta useampaan palaan, ja kvartetin piti soittaa siinä välissä. Myöhästymisen takia kvartetti oli kuitenkin soittanut suurimman osan ohjelmistostaan, joten meidänkin ohjelman järjestystä muutettiin lennosta.
Laulut menivät hyvin uudessa järjestyksessä, kvartetti soitti vielä vähän lisää ja sitten tuli tangon vuoro. La Cumparsitan (Hiljaa yössä- tango suomeksi) soitti kokoonpano jossa Katie soitti pianoa, lisäksi mukana oli viulunsoittaja ja haitarinsoittaja. Molemmat olivat koulun tiloissa iltaisin soittotunteja antavia henkilöitä. Viulisti oli aika hyvä, mutta haitarinsoittajaparka, tansanialainen Alois ei ihan ollutkaan ehkä niin hyvä kuin oli itse aikaisemmin luullut ja ilmeisesti oli tajunnut sen itsekin muttei voinut perääntyä.
Tangon tanssiminen oli aika mielenkiintoista kun joissain osissa rytmin olisi pitänyt tulla haitarista ja hanuristiparalla oli sellainen peura autonvaloissa ilme ja vähän jähmeät sormet. Ihan mukavasti se kuulemma meni vaikka meitä meinasikin vähän alkaa hihityttää tanssin aikana.
Lopuksi soitettiin musiikkia meidän iPodilta, vuoronperään tangoa ja muuta, hidasta swingiä ja muita slovareita. Meidän tango-oppilaita oli paikalla ja he jopa uskaltautuivat tanssimaan hienosti.
Kuoron ohjelmisto oli kappaleet L.O.V.E, Beatlesin Yesterday, Mozartin Piu non si trovano, My Funny Valentine ja lopuksi Toton Africa. Mozartia lukuunottamatta meitä säesti pianisti, rumpali ja basisti ja tällä kertaa laulaminen oli tosi mukavaa eikä jännittänyt niin paljon kuin ekassa konsertissa viime vuonna. Edelleen se ei ole helppoa, vahvasti epämukavuusalueella ollaan, mutta se on myös kivaa.
Kuulemma tilaisuus oli kiva, ja onneksi yleisö koostui enimmäkseen kuorolaisten ja kvartetin ystävistä joten kaikki suhtautuivat aika joustavasti siihen että asiat eivät menneet ihan niin kuin oli ajateltu.
Aika tyypillisen tansanialainen tilaisuus - asiat menevät pieleen tai ainakaan ei niin kuin ajateltiin, ruoat on myöhässä ja lentomuurahaiset hyökkää mutta kaikki järjestyy jotenkin.
Kahden viikon päästä järjestetään Dar es Salaamin ensimmäinen milonga, saa nähdä miten siinä käy.
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
Lomakuvia Kaliforniasta
Tässä hieman pikakatsausta joululomaan.
Leivottiin pipareita, itse tehtiin taikinakin Paraisten piparkakkuohjeella. Hyvää ja mausteista taikinaa tuli. Ei ollut kaulinta mutta viinipullo toimi ihan hyvin. Ei myöskään ollut piparimuotteja (paitsi dinosaurusten muotoisia) mutta veitsellä tehtiin vapaamuotoisia ja juomalaisilla pyöreitä. Ja joka ikinen koristeltiin. Myös talosta tuli hieno.
Paikallisten pienpanimoiden oluidet olivat hyviä.
Pepen kanssa vietettiin yksi päivä autossa, ajettiin katsomaan jättimäisiä punapuita vähän pohjoisempaan.
Takaisin tullessa ajettiin pätkä rannikkotietä ja ihailtiin maisemia. Tie oli kyllä niin kiharaa että tuntui että omat perävalot näkyy kohta.
Yksi päivä käytettiin Napa Valleyssa viinitilakierroksella. Hieno paikka oli Castello di Amorosa, jonka linnaympäristössä oli myös lapsille ihailtavaa.
Tilan kaupasta olisi viinin lisäksi saanut vaikka mitä, muun muassa Napa-saippuaa. Saakohan sillä pestä muita ruumiinosia?
Hienoja retkeilymaastoja oli ihan majapaikan vieressä sekä vähän kauempana. Tosi kivaa päästä luontoon käppäilemään, vieläpä siten ettei hiki virtaa koko ajan.
Irene pääsi isosiskohommiin taas pitkästä aikaa.
Amerikkalaista elämänmenoa on ihan muuten vaan jännä katsella. Drive-in espressobaariin oli pitkä jono Garbervillessa jonka läpi ajoimme matkalla punapuumetsään.
Joissain luonnontiedemuseoissa käytiin myös porukalla San Franciscossa.
Ja tässä kohtaa huomaan että osa kuvista on vielä kameran muistikortilla, osa 2 lienee siis tulossa myöhemmin.
Leivottiin pipareita, itse tehtiin taikinakin Paraisten piparkakkuohjeella. Hyvää ja mausteista taikinaa tuli. Ei ollut kaulinta mutta viinipullo toimi ihan hyvin. Ei myöskään ollut piparimuotteja (paitsi dinosaurusten muotoisia) mutta veitsellä tehtiin vapaamuotoisia ja juomalaisilla pyöreitä. Ja joka ikinen koristeltiin. Myös talosta tuli hieno.
Paikallisten pienpanimoiden oluidet olivat hyviä.
Pepen kanssa vietettiin yksi päivä autossa, ajettiin katsomaan jättimäisiä punapuita vähän pohjoisempaan.
Takaisin tullessa ajettiin pätkä rannikkotietä ja ihailtiin maisemia. Tie oli kyllä niin kiharaa että tuntui että omat perävalot näkyy kohta.
Yksi päivä käytettiin Napa Valleyssa viinitilakierroksella. Hieno paikka oli Castello di Amorosa, jonka linnaympäristössä oli myös lapsille ihailtavaa.
Tilan kaupasta olisi viinin lisäksi saanut vaikka mitä, muun muassa Napa-saippuaa. Saakohan sillä pestä muita ruumiinosia?
Hienoja retkeilymaastoja oli ihan majapaikan vieressä sekä vähän kauempana. Tosi kivaa päästä luontoon käppäilemään, vieläpä siten ettei hiki virtaa koko ajan.
Irene pääsi isosiskohommiin taas pitkästä aikaa.
Amerikkalaista elämänmenoa on ihan muuten vaan jännä katsella. Drive-in espressobaariin oli pitkä jono Garbervillessa jonka läpi ajoimme matkalla punapuumetsään.
Joissain luonnontiedemuseoissa käytiin myös porukalla San Franciscossa.
Ja tässä kohtaa huomaan että osa kuvista on vielä kameran muistikortilla, osa 2 lienee siis tulossa myöhemmin.
2014!
Lomilta palattu ja huomenna alkaa arki. Oltiin joulun vietossa Kaliforniassa ja teki hyvää pitää kunnon loma, kolmisen viikkoa. Tässä projektissa on käynyt samoin kuin edellisessäkin, ekana vuonna ei syystä tai toisesta tullut pidettyä ihan täysiä lomia ja nyt niitä pitää tasoitella. Projekteissa on myös yleensä se sääntö että viimeisen kolmen kuukauden aikana ei saa pitää ainakaan pitkiä ulkomaan lomia, joten viimeisen vuoden kesälomat pitää käyttää vuoden aikana pikku hiljaa. Tämä on varmaan ihan hyvä juttu, loppua kohden tuntuu että lomia kaipaakin vähän enemmän.
Nyt on reilu puolitoista vuotta projektia ja Tansaniassa asumista jäljellä ellei tule mitään muutoksia matkan varrella, ja tuntuu että lähtölaskenta alkaa jo. Projektissa pitää alkaa miettiä mitä ehtii saada järkevästi aikaan ja mitä ei, ja ehkä suunnata joitain resursseja uudelleen.
Irene muuttaa kesällä Suomeen lukioon, ja ylimääräisten tavaroiden siivoilu ja poistaminen alkaa. Myös meidän osalta, sitten kun Suomeen tullaan tätä kaikkea sälää ei varmasti tuoda mukana, mutta toisaalta joitain esineitä kyllä halutaan pitää mukana muistoina. Varmaan on helpompi alkaa luopua tavaroista pikku hiljaa kuin yrittää tehdä sitä taas sitten loppukiireissä.
Aikaerosta toipuminen on vielä vähän kesken, ja Pepen kanssa saatiin molemmat flunssakin matkalla. Kaliforniassa oli ihanan viileää, täällä on nyt taas yhtäkkiä kuuma! Vuoden kuumin aika lienee nyt, ja helpottaa oikeastaan sitten vasta kun sateet alkavat maaliskuulla. Toki on ihanaa kun aurinko paistaa ja taivas on sininen. Kunhan tämä köhä helpottaa pitää alkaa taas uida uima-altaasta ja nauttia ilmastosta. Se helpottaa muita arjen ärsytyksiä kun nauttii täällä olon hyvistäkin puolista.
Kuulin jouluna että eteläafrikkalainen työparini Thiru oli ollut vakavassa auto-onnettomuudessa ja nyt eilen ja tänään olen lukenut läpi hänen miehensä päivityksiä aiheesta. Onneksi hengenvaaraa ei enää ole, mutta näyttää todennäköiseltä että hän halvaantuu rinnasta alaspäin. Tätä on nyt pitänyt itkeskellä vähän, ja samalla olla kiitollinen siitä ettei käynyt pahemmin. Thiru on omana vahvana itsenään jo suunnittelemassa elämää eteenpäin uusista lähtökohdista.
Onnellista uutta vuotta kaikille! Iloitaan siitä mitä meillä on, tänäkin vuonna.
Nyt on reilu puolitoista vuotta projektia ja Tansaniassa asumista jäljellä ellei tule mitään muutoksia matkan varrella, ja tuntuu että lähtölaskenta alkaa jo. Projektissa pitää alkaa miettiä mitä ehtii saada järkevästi aikaan ja mitä ei, ja ehkä suunnata joitain resursseja uudelleen.
Irene muuttaa kesällä Suomeen lukioon, ja ylimääräisten tavaroiden siivoilu ja poistaminen alkaa. Myös meidän osalta, sitten kun Suomeen tullaan tätä kaikkea sälää ei varmasti tuoda mukana, mutta toisaalta joitain esineitä kyllä halutaan pitää mukana muistoina. Varmaan on helpompi alkaa luopua tavaroista pikku hiljaa kuin yrittää tehdä sitä taas sitten loppukiireissä.
Aikaerosta toipuminen on vielä vähän kesken, ja Pepen kanssa saatiin molemmat flunssakin matkalla. Kaliforniassa oli ihanan viileää, täällä on nyt taas yhtäkkiä kuuma! Vuoden kuumin aika lienee nyt, ja helpottaa oikeastaan sitten vasta kun sateet alkavat maaliskuulla. Toki on ihanaa kun aurinko paistaa ja taivas on sininen. Kunhan tämä köhä helpottaa pitää alkaa taas uida uima-altaasta ja nauttia ilmastosta. Se helpottaa muita arjen ärsytyksiä kun nauttii täällä olon hyvistäkin puolista.
Kuulin jouluna että eteläafrikkalainen työparini Thiru oli ollut vakavassa auto-onnettomuudessa ja nyt eilen ja tänään olen lukenut läpi hänen miehensä päivityksiä aiheesta. Onneksi hengenvaaraa ei enää ole, mutta näyttää todennäköiseltä että hän halvaantuu rinnasta alaspäin. Tätä on nyt pitänyt itkeskellä vähän, ja samalla olla kiitollinen siitä ettei käynyt pahemmin. Thiru on omana vahvana itsenään jo suunnittelemassa elämää eteenpäin uusista lähtökohdista.
Onnellista uutta vuotta kaikille! Iloitaan siitä mitä meillä on, tänäkin vuonna.
perjantai 15. marraskuuta 2013
Yksityiskohtia
Viikonloppuna käytiin eteläafrikkalaisen ystävän kanssa Sansibarilla. Takaisin tullessa piti maksaa uusi lentokenttävero sekä turvallisuusmaksu. En tiedä miten turvallisuus lisääntyy, mutta monessa muussa maassa luulen että 5 euron käteismaksun periminen jokaiselta matkustajalta saattaisi kaikkine kuluineen olla tappiollista. Täällä sitten ehkä ei.
Täkäläiset mielellään koristelevat autojaan ja muita kulkupelejä vaihtelevin tavoin. Tässä oli jo vähän uutuusarvoa. Joku oli päättänyt vaihtaa Toyotan mallinimeksi "Let dem tok" eli kai niinkuin että "puhukoot muut". Mikäpä siinä.
Juttelin toisen täällä asuvan suomalaisen bloginpitäjän kanssa tästä "mistähän kirjoittaisi" -ongelmasta. Ei niin etteikö olisi jaettavaa, mutta ne tuntuvat menevän kolmeen kategoriaan:
"Täällä on niin kurjaa. Torakat ja korruptio ja sähkökatkot ja huonot tiet ja rikollisuus."
Viimeisen viikon on mieleni tehnyt kirjoittaa jotain siitä, että on se nyt kumma kun maan tiedekomissiossa ei ole mahdollista viettää yhtään työpäivää siten, että koko päivän olisi sähköä, vettä, nettiä ja vessapaperia. Puhumattakaan siitä että keskimääräisen päivän aikana jokainen näistä loppuu jossain vaiheessa. Ja maanantaiaamuna ei ikinä ole näistä mitään. Valivali.
Mutta sitten taas kun työolosuhteeni ovat kuitenkin paremmat kuin 99,9 prosentilla tansanialaisista, niin onhan se vähän noloa valittaa. Ja kun kehitysmaassa ollaan niin olishan se kai liikaa vaadittu. Joten ei kai näistä viitsi kirjoittaa.
"Täällä on niin hienoa. Aurinko ja palmut ja meri ja mangot ja luonto ja villieläimet ja drinksut auringonlaskun aikaan."
Oltiin siis Sansibarilla ja oli mukavaa päästä irti arjesta viikonlopun ajaksi. Hiekkaranta oli hieno ja majapaikka kiva. Ja sitten tulee se tunne että jos nyt sit taas tästäkin kirjoitan, niin tuleeko siitä sellainen kuva että täällä me vaan lomaillaan ja vielä kehutaan sillä. Niettä.
"Kato, jännä kyltti. Ja auto. Ja värikäs asu. Ja outo jogurttipurkki."
Tämän postauksen kuvat kuuluu tähän osastoon. Kaikenlaista pientä tulee vastaan josta voisi laittaa kuvan tai mainita. Osa unohtuu ennen kuin tänne asti ehtii, mutta tämä on kai sitten se "turvallinen", joskin aika sekava tapa blogata.
Huomenna lennän työmatkalle Suomeen ja menen viikon verran tansanialaisten yliopistoihmisten kanssa tukka putkella kokouksesta toiseen. Vapaa-aikaa ei ole joten taaskaan en ehdi ottaa keneenkään yhteyttä... mutta ollaanpa samassa maassa ja loskassa hetki.
Täkäläiset mielellään koristelevat autojaan ja muita kulkupelejä vaihtelevin tavoin. Tässä oli jo vähän uutuusarvoa. Joku oli päättänyt vaihtaa Toyotan mallinimeksi "Let dem tok" eli kai niinkuin että "puhukoot muut". Mikäpä siinä.
Juttelin toisen täällä asuvan suomalaisen bloginpitäjän kanssa tästä "mistähän kirjoittaisi" -ongelmasta. Ei niin etteikö olisi jaettavaa, mutta ne tuntuvat menevän kolmeen kategoriaan:
"Täällä on niin kurjaa. Torakat ja korruptio ja sähkökatkot ja huonot tiet ja rikollisuus."
Viimeisen viikon on mieleni tehnyt kirjoittaa jotain siitä, että on se nyt kumma kun maan tiedekomissiossa ei ole mahdollista viettää yhtään työpäivää siten, että koko päivän olisi sähköä, vettä, nettiä ja vessapaperia. Puhumattakaan siitä että keskimääräisen päivän aikana jokainen näistä loppuu jossain vaiheessa. Ja maanantaiaamuna ei ikinä ole näistä mitään. Valivali.
Mutta sitten taas kun työolosuhteeni ovat kuitenkin paremmat kuin 99,9 prosentilla tansanialaisista, niin onhan se vähän noloa valittaa. Ja kun kehitysmaassa ollaan niin olishan se kai liikaa vaadittu. Joten ei kai näistä viitsi kirjoittaa.
"Täällä on niin hienoa. Aurinko ja palmut ja meri ja mangot ja luonto ja villieläimet ja drinksut auringonlaskun aikaan."
Oltiin siis Sansibarilla ja oli mukavaa päästä irti arjesta viikonlopun ajaksi. Hiekkaranta oli hieno ja majapaikka kiva. Ja sitten tulee se tunne että jos nyt sit taas tästäkin kirjoitan, niin tuleeko siitä sellainen kuva että täällä me vaan lomaillaan ja vielä kehutaan sillä. Niettä.
"Kato, jännä kyltti. Ja auto. Ja värikäs asu. Ja outo jogurttipurkki."
Tämän postauksen kuvat kuuluu tähän osastoon. Kaikenlaista pientä tulee vastaan josta voisi laittaa kuvan tai mainita. Osa unohtuu ennen kuin tänne asti ehtii, mutta tämä on kai sitten se "turvallinen", joskin aika sekava tapa blogata.
Huomenna lennän työmatkalle Suomeen ja menen viikon verran tansanialaisten yliopistoihmisten kanssa tukka putkella kokouksesta toiseen. Vapaa-aikaa ei ole joten taaskaan en ehdi ottaa keneenkään yhteyttä... mutta ollaanpa samassa maassa ja loskassa hetki.
tiistai 29. lokakuuta 2013
Vessajuttuja
...vaan älkääpä huoliko, tällä kertaa ei kakkajuttuja.
Kuvassa yliopiston henkilökunnalle tarkoitetun naistenvessan yksi koppi. Aikaisemmin suhtauduin vähän penseästi näihin, mutta pienen totuttelun jälkeen täytyy todeta että tämä on ihan toimiva konsepti. Löytyy vessapaperia (vasen yläkulma), pesu- ja vessanvetovettä oranssissa ämpärissä, kaikki oli puhdasta ja mihinkään, no paitsi vesikippoon, ei tarvitse koskea.
Vielä helpompaa olisi jos pitäisin hameita aina niin kuin paikalliset, mutta pitkien housujenkin kanssa olen oppinut toimimaan. Lisäbonuksena pysyy reisilihakset peruskunnossa kun monta kertaa päivässä käy vessassa kyykkimässä. Facebookissa jo pohdinkin olisiko näillä kansanterveydellistä merkitystä, pysyykö reidet ja polvet pidempään hyvässä kunnossa jos käy säännöllisesti vessassa kyykkimässä?
Kyykkyvessaan tottuneet kauhistuvat välillä pyttyvessoja, siinä kun joutuu koskemaan ainakin reisillään siihen pyttyyn missä kaikki muutkin ovat istuneet. Joku varmaan osaa kertoa kumpi oikeasti on hygieenisempi vaihtoehto, mutta ainakin pienempään hätään kyykkyvessa toimii kuin... kyykkyvessa.
Kuvassa yliopiston henkilökunnalle tarkoitetun naistenvessan yksi koppi. Aikaisemmin suhtauduin vähän penseästi näihin, mutta pienen totuttelun jälkeen täytyy todeta että tämä on ihan toimiva konsepti. Löytyy vessapaperia (vasen yläkulma), pesu- ja vessanvetovettä oranssissa ämpärissä, kaikki oli puhdasta ja mihinkään, no paitsi vesikippoon, ei tarvitse koskea.
Vielä helpompaa olisi jos pitäisin hameita aina niin kuin paikalliset, mutta pitkien housujenkin kanssa olen oppinut toimimaan. Lisäbonuksena pysyy reisilihakset peruskunnossa kun monta kertaa päivässä käy vessassa kyykkimässä. Facebookissa jo pohdinkin olisiko näillä kansanterveydellistä merkitystä, pysyykö reidet ja polvet pidempään hyvässä kunnossa jos käy säännöllisesti vessassa kyykkimässä?
Kyykkyvessaan tottuneet kauhistuvat välillä pyttyvessoja, siinä kun joutuu koskemaan ainakin reisillään siihen pyttyyn missä kaikki muutkin ovat istuneet. Joku varmaan osaa kertoa kumpi oikeasti on hygieenisempi vaihtoehto, mutta ainakin pienempään hätään kyykkyvessa toimii kuin... kyykkyvessa.
sunnuntai 27. lokakuuta 2013
"Meidänlaisemme ihmiset ovat tyylikkäitä"
Näin meitä valisti paikallinen kuivapesula. Jäi vähän määrittelemättä mitä tarkkaanottaen tuo "like us" tässä tarkoittaa. Toisesta kuvasta photoshopatut ihmiset? Minä en kyllä ole tyylikäs, tälläkään mittarilla, mutta saipa siitä taas hymyn huulille. Tansanialaiset mainokset ovat hauskoja.
Peter-päivitys
Peter kasvaa, pärisee, kääntyy selältä vatsalleen ja juttelee kovaa, tosin vain yhdellä tavulla. MämmämmämmämmämämämMÄÄMmämMÄÄ.
Äiti-Mary oli huolestunut kun joku naapuri oli huomauttanut siitä että Peterin rinnassa on pieni kuoppa ja arveli ettei se mahdu hengittämään ollenkaan! Mary soitti heti päivystävälle asiantuntijalle eli minulle kun sattui olemaan viikonloppu eikä hän ollut töissä ja ilmoitti että hän tulee Peterin kanssa käymään NYT.
Tässä videota Peteristä (ja vähän Pepestäkin). Ei se hirveän sairaalta vaikuttanut, mutta sovittiin että Pepe varaa lääkäriajan ja menevät käymään. Lääkäri klinikalla sanoi että ei hänen mielestään vaikuta sellaiselta että haittaisi mitään, mutta ehdotti että otettaisiin kuvat varmuuden vuoksi ja antoi lähetteen röntgeniin kun heillä ei sellaista ole.
Perjantaina oli sitten röntgen ja ensi viikolla vielä uusi lääkärikäynti, mutta kurkittiin jo röntgenlääkärin lausunto ja hänen mielestään kaikki oli normaalia. Eli ei varmaankaan mitään hätää. Terveisiä vaan.
Äiti-Mary oli huolestunut kun joku naapuri oli huomauttanut siitä että Peterin rinnassa on pieni kuoppa ja arveli ettei se mahdu hengittämään ollenkaan! Mary soitti heti päivystävälle asiantuntijalle eli minulle kun sattui olemaan viikonloppu eikä hän ollut töissä ja ilmoitti että hän tulee Peterin kanssa käymään NYT.
Tässä videota Peteristä (ja vähän Pepestäkin). Ei se hirveän sairaalta vaikuttanut, mutta sovittiin että Pepe varaa lääkäriajan ja menevät käymään. Lääkäri klinikalla sanoi että ei hänen mielestään vaikuta sellaiselta että haittaisi mitään, mutta ehdotti että otettaisiin kuvat varmuuden vuoksi ja antoi lähetteen röntgeniin kun heillä ei sellaista ole.
Perjantaina oli sitten röntgen ja ensi viikolla vielä uusi lääkärikäynti, mutta kurkittiin jo röntgenlääkärin lausunto ja hänen mielestään kaikki oli normaalia. Eli ei varmaankaan mitään hätää. Terveisiä vaan.
Hotellielämää
Viime aikoina olen työmatkaillut pitkästä aikaa Tansaniassa, ja ihmetellyt muun muassa hotelleja.
Arushassa yhteistyökumppanimme teki pyynnöstämme meille hotellivarauksen paikkaan jonka pääasiallisin bisnes tuntui olevan ravintolan pyörittäminen, mutta hotellihuoneitakin oli muutama. Nimikin oli kiva: Hotel Pepe.
Hotel Pepen ruoka olikin oikein hyvä, ja suhteessa ravintolan hintoihin hotelliyön hinta oli varsin edullinen. Huone oli tosin sen verran pieni, että sängyn ympärille jäi kahdelta sivulta vain noin 30 cm tilaa, yhdessä reunassa mahtui juuri matkalaukkua aukeamaan. Sänky sinänsä oli kiva, mutta valitettavasti suunnilleen yhtä pitkä kuin leveäkin joten piti nukkua kulmittain. En tiedä mitä joku minua isompi mies olisi siinä tehnyt. Suihkussa oli melko pelottava sähköpikalämmitysvehje siinä suihkupään ja putken välissä, ja tietty johtohässäkkä näkyvillä. "Älä koske sähkölaitteisiin märkänä" kaikui mielessä kun sitä yritin sammuttaa. Se piti tietysti aina erikseen laittaa päälle ja sammuttaa ennen ja jälkeen suihkun. Turhaa sinänsä ettei se vesi silti ollut lämmintä.
No, kaikenkaikkiaan ihan ok, puhdas ja siisti paikka ja hyvin nukutti, mutta aamiaisella meinasi pikkuisen alkaa harmittaa. Edellisenä iltana respa kertoi että pitää sanoa monelta haluamme aamiaista, ja sovimme olevamme aamiaisella kello 7. Kävelin ravintolaan 7:10, ja henkilökunta sanoi "oooOOooo" ja alkoi siivota edellisen illan jälkiä ja joku alkoi viritellä kaasuhellaa päälle.
Kun vedet oli keitetty ja termoksessa sivupöydälle tuotu, ja kuppejakin tuli, mentiin hakemaan kahvia. Pöydässä oli tietty Africafe-pikakahvipurkki, ja siitä kuppiin ja vettä päälle. Ihmeteltiin siinä työkaverin kanssa kun ei oikein liuennut ja pyydettiin tarjoilija paikalle. Kävi ilmi että pikakahvi oli loppu, joten he olivat reippaina täyttäneet pikakahvipurkin normaalilla kahvijauheella. Selitin sitten tarjoilijalle että ei se ihan näin toimi, vaan että pitäisi sitten tehdä kahvinkeittimellä kahvia. Jättivät kuitenkin purkin pöytään normaalilla tansanialaisella rasti ruutuun-mentaliteetilla, jottei päästäisi sanomaan ettei aamiaispöydässä ollut kahvia. Kyllä oli kahvia. Ei juomakelpoista tosin, mutta oli.
Siirryttiin sitten teehen. Tarjoilupöydässä oli yksi (1) pussi teetä. Huomautimme tästä, jolloin joku lähti hakemaan teetä. Kaupasta. Henkilökunta moitti minua kärsimättömyydestä kun sanoin että aamiaistarvikkeiden olisi kiva olla paikalla aamiaisen alussa eikä lopussa.
Tästä viisastuneena pyysin seuraavassa paikassa varaamaan "hyvän hotellin" ja nyt ollaan sitten tätä kirjoittaessa 55 euroa yöltä maksavassa paikassa. (edellinen taisi olla noin 18 euroa yöltä) Huone on isompi ja suihkusta tuli kuumaa vettä. Odotan jännityksellä aamiaista, tosin illallisella ilmeni että heillä on vain pikakahvia joten ainakaan sen suhteen ei pitäisi sekaannuksia tulla.
Illallisella tarjoilija reippaasti suositteli kaiken olevan hyvää, tosin tilattaessa tuli hieman neuvostoliittolainen tunnelma kun kävi ilmi että yhtä ja toista listan antimista ei sitten kuitenkaan juuri tänään ollut saatavilla. Muun muassa pastaa ei ollut. Kanapastaa pyytänyt kollega etsi listalta uutta annosta ja tarjoilija kieppui ympäriinsä. Uusi tilaus oli katkarapuja ja tarjoilija kävi varmistamassa kokilta että niitä on. Ei ollut mutta pastaa oli löytynyt. Ei uskallettu kysyä että mistä se löytyi ja mikähän oli parasta ennen -päiväys.
Ruoka oli kuitenkin ihan hyvää. Muuten, miksi missään maassa missään hotellissa ei vessan peili ole sellainen että siinä olisi riittävän hyvä valaistus ja sitä pääsisi riittävän lähelle että pystyisi vaikka meikkaamaan? Ei ole pelkästään afrikkalaisten hotellien ongelma. Ja kaikki töpselit on aina piilossa huonekalujen takana niin että pitää sisustaa koko kämppä uudelleen jos haluaa yhtä aikaa käyttää tietokonetta ja ladata kännykkää ja vielä päästä vessaan ilman että pitää kiivetä yöpöydän yli.
Täällä mielensäpahoittaja, Mbeya, Tansania. Hyvää yötä.
Arushassa yhteistyökumppanimme teki pyynnöstämme meille hotellivarauksen paikkaan jonka pääasiallisin bisnes tuntui olevan ravintolan pyörittäminen, mutta hotellihuoneitakin oli muutama. Nimikin oli kiva: Hotel Pepe.
Hotel Pepen ruoka olikin oikein hyvä, ja suhteessa ravintolan hintoihin hotelliyön hinta oli varsin edullinen. Huone oli tosin sen verran pieni, että sängyn ympärille jäi kahdelta sivulta vain noin 30 cm tilaa, yhdessä reunassa mahtui juuri matkalaukkua aukeamaan. Sänky sinänsä oli kiva, mutta valitettavasti suunnilleen yhtä pitkä kuin leveäkin joten piti nukkua kulmittain. En tiedä mitä joku minua isompi mies olisi siinä tehnyt. Suihkussa oli melko pelottava sähköpikalämmitysvehje siinä suihkupään ja putken välissä, ja tietty johtohässäkkä näkyvillä. "Älä koske sähkölaitteisiin märkänä" kaikui mielessä kun sitä yritin sammuttaa. Se piti tietysti aina erikseen laittaa päälle ja sammuttaa ennen ja jälkeen suihkun. Turhaa sinänsä ettei se vesi silti ollut lämmintä.
No, kaikenkaikkiaan ihan ok, puhdas ja siisti paikka ja hyvin nukutti, mutta aamiaisella meinasi pikkuisen alkaa harmittaa. Edellisenä iltana respa kertoi että pitää sanoa monelta haluamme aamiaista, ja sovimme olevamme aamiaisella kello 7. Kävelin ravintolaan 7:10, ja henkilökunta sanoi "oooOOooo" ja alkoi siivota edellisen illan jälkiä ja joku alkoi viritellä kaasuhellaa päälle.
Kun vedet oli keitetty ja termoksessa sivupöydälle tuotu, ja kuppejakin tuli, mentiin hakemaan kahvia. Pöydässä oli tietty Africafe-pikakahvipurkki, ja siitä kuppiin ja vettä päälle. Ihmeteltiin siinä työkaverin kanssa kun ei oikein liuennut ja pyydettiin tarjoilija paikalle. Kävi ilmi että pikakahvi oli loppu, joten he olivat reippaina täyttäneet pikakahvipurkin normaalilla kahvijauheella. Selitin sitten tarjoilijalle että ei se ihan näin toimi, vaan että pitäisi sitten tehdä kahvinkeittimellä kahvia. Jättivät kuitenkin purkin pöytään normaalilla tansanialaisella rasti ruutuun-mentaliteetilla, jottei päästäisi sanomaan ettei aamiaispöydässä ollut kahvia. Kyllä oli kahvia. Ei juomakelpoista tosin, mutta oli.
Siirryttiin sitten teehen. Tarjoilupöydässä oli yksi (1) pussi teetä. Huomautimme tästä, jolloin joku lähti hakemaan teetä. Kaupasta. Henkilökunta moitti minua kärsimättömyydestä kun sanoin että aamiaistarvikkeiden olisi kiva olla paikalla aamiaisen alussa eikä lopussa.
Tästä viisastuneena pyysin seuraavassa paikassa varaamaan "hyvän hotellin" ja nyt ollaan sitten tätä kirjoittaessa 55 euroa yöltä maksavassa paikassa. (edellinen taisi olla noin 18 euroa yöltä) Huone on isompi ja suihkusta tuli kuumaa vettä. Odotan jännityksellä aamiaista, tosin illallisella ilmeni että heillä on vain pikakahvia joten ainakaan sen suhteen ei pitäisi sekaannuksia tulla.
Illallisella tarjoilija reippaasti suositteli kaiken olevan hyvää, tosin tilattaessa tuli hieman neuvostoliittolainen tunnelma kun kävi ilmi että yhtä ja toista listan antimista ei sitten kuitenkaan juuri tänään ollut saatavilla. Muun muassa pastaa ei ollut. Kanapastaa pyytänyt kollega etsi listalta uutta annosta ja tarjoilija kieppui ympäriinsä. Uusi tilaus oli katkarapuja ja tarjoilija kävi varmistamassa kokilta että niitä on. Ei ollut mutta pastaa oli löytynyt. Ei uskallettu kysyä että mistä se löytyi ja mikähän oli parasta ennen -päiväys.
Ruoka oli kuitenkin ihan hyvää. Muuten, miksi missään maassa missään hotellissa ei vessan peili ole sellainen että siinä olisi riittävän hyvä valaistus ja sitä pääsisi riittävän lähelle että pystyisi vaikka meikkaamaan? Ei ole pelkästään afrikkalaisten hotellien ongelma. Ja kaikki töpselit on aina piilossa huonekalujen takana niin että pitää sisustaa koko kämppä uudelleen jos haluaa yhtä aikaa käyttää tietokonetta ja ladata kännykkää ja vielä päästä vessaan ilman että pitää kiivetä yöpöydän yli.
Täällä mielensäpahoittaja, Mbeya, Tansania. Hyvää yötä.
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
Kehitystä ja ihmetystä
Vaikka kehitysyhteistyön parissa toiminkin, kehitys ei toki ole yksipuoleista. Tuntuu välillä että paljon enemmän kehitystä tapahtuu minussa, vähintään pitkäpinnaisuudessa, kuin missään niissä jutuissa joita täällä työkseni teen. Tai oikeastaan kai se on niin että yksittäiset ihmiset oppivat ja kehittyvät ja vievät sitten asioita ja muita ihmisiä kohti uusia tapoja toimia. Toivottavasti.
Minä olen oppinut myös lisää kotitaitoja. Sen lisäksi että olen oppinut suhtautumaan tyynesti ötököihin niin kauan kun eivät ole ruoassa, olen oppinut esimerkiksi puhdistamaan riisiä. Suomessa (tai Etelä-Afrikassakaan) ei tullut mieleen kun kaupasta osti riisiä, että sieltä pitäisi poimia pois kivet ja muut roskat. Eikä tietysti tarvitsekaan, kun se oli valmiiksi puhdistettua, ja siksi maksoi enemmän. Tulee joskus ihan tyhmä olo, kun tajuaa miten paljon ei tajua tällaisista ihan pienistäkin asioista. Meidän elämämme on valmiiksi prosessoitua ja puhdistettua, mutta suurimmalle osalle maailman ihmisistä ei ole.
Tietysti me ollaan opittu jo suht automaattisesti pitämään erillään juomavesi ja hanasta tuleva vesi ja pohtimaan mikä on puhdasta ja mikä ei, miettimään onko tuoreet kasvikset desinfioitava vai kuorittava vai keitettävä vai mitä... ja silti on maha jatkuvasti sekaisin, ainakin minulla, ainakin vähän. Suomessa se sitten taas normalisoitui kesällä. Mitä lie.
Tansanialaisista viranomaisista on taas opittu, onneksi enimmäkseen opit tapahtuvat välikäsien kautta. Meidän työ- ja oleskeluluvan uusiminen tapahtui melko kivutta, tällä kertaa onneksi älysin aloittaa prosessin jo kesäkuussa ennen lomalle lähtöä. Näinpä uusi lupa olikin kädessä jo elokuun loppupuolella, eikä edellinen edes ehtinyt vanhentua!
Töissä olen taas järjestellyt yhtä ryhmämatkaa, ja osalla osallistujista ei ollut entuudestaan passia. Opin siis muun muassa, että tansanialainen ei voi hakea passia muuten vaan, jotta sellainen olisi sitten kun sitä tarvitsee, vaan pitää olla matka tiedossa, ja vieläpä jonkinlainen kutsukirje joltakin. Ilmeisesti siis jos haluaisi itse muuten vaan lähteä vaikka käymään Keniassa siihen ei saisi passia. Tai sitten pitäisi saada joku sieltä kutsujaksi, varmaan niitä kutsuja saa rahalla niin kuin mitä tahansa muutakin.
Yksi matkaajista on pitänyt minua ajan tasalla passiprosessistaan. Ensimmäinen ongelma tuli paikallisessa passitoimistossa lähellä hänen kotipaikkaansa. "Nimesi ovat kummallisia, joten emme voi olla varmoja oletko tansanialainen." Näin siis huolimatta syntymätodistuksista, koulutodistuksista yms. Mutta ei hätää, ratkaisu löytyi: "Voisit kuitenkin vaihtaa nimesi enemmän tansanialaisilta kuulostaviin ja voimme myöntää sitten passin uudelle nimelle." Tällä keinollahan päästäisiin eroon laittomista maahanmuuttajistakin jotka ovat kuulemma suuri ongelma. Vaihdetaan vaan nimet tansanialaisiin ja annetaan Tansanian passit.
No, koska alkuperäisellä nimellä oli jo yliopistotutkintokin jo suoritettu, hän ei suostunut nimenvaihdokseen vaan paperit lähtivät eteenpäin vanhalla nimellä. Viikkojen odotuksen jälkeen sitten paikallinen passitoimisto suostui soittamaan Darissa olevaan passivirastoon jonne paperit oli lähetetty ja kysymään missä mennään. Sieltä kerrottiin että papereita ei löydy, ja kehotettiin passin hakijaa tulemaan käymään jotta voidaan katsoa mitä voidaan tehdä.
Tämähän on helppo juttu, bussimatkaan menee vain puolitoista vuorokautta joten matkaaja lähti tietenkin iloisin mielin käymään pääkaupungissa. Siellä häntä kehotettiin ensimmäistä kertaa tässä prosessissa hakemaan se kutsukirje jota siis ilmeisesti aina tarvitaan. Kirjoitimme kirjeen, joka tosin meni uusiksi koska ensimmäisessä oli vastaanottajan "to whom it may concern" eli sille jota asia koskee. Tämä muoto on kaikille muille passin hakijoille käynyt, mutta tässä tapauksessa ei käynytkään vaan piti osoittaa nimenomaan sille oikealle passiyksikölle. Tämän jälkeen vain kaksi täyttä päivää istumista passiyksikössä odottamassa ja passi oli valmis! Ihan niillä epätansanialaisilla nimillä.
Suomalainen täällä asuva tuttu kertoi jännästä paikallisesta oikeusprosessista. Heidän yrityksensä käyttää vakinaisten lisäksi satunnaisia apumiehiä, joita soitellaan paikalle silloin kun lisäapua tarvitaan. Yksi näistä apumiehistä sai muutama vuosi sitten perinnön eikä ollut enää työn tarpeessa, joten hänelle ei enää soiteltu. Perintö tuli sitten kuitenkin käytettyä, ja apumies päätti vaatia yhtiöltä kuluneen kahden vuoden palkkarästejä, hänhän oli päivystänyt koko ajan kotona soittoa töihin kun ei kerran irtisanottukaan oltu. Yhtiö ei jostain syystä suostunut, joten oikeuteenhan siitä lähdettiin. Oikeusprosessi kesti aika pitkään, mutta nyt lopulta tuomio tuli. Tuomarin mielestä apumies oli oikeutettu korvauksiin, kun työsuhdetta ei kerran oltu päätetty, ja yritys tuomittiin maksamaan 30,000 tansanian shillinkiä - eli noin 15 euroa. Ilmeisesti tuomari siis ei kuitenkaan nähnyt yrityksen toimineen mitenkään kohtuuttomasti.
Näitä mietin tänään.
Minä olen oppinut myös lisää kotitaitoja. Sen lisäksi että olen oppinut suhtautumaan tyynesti ötököihin niin kauan kun eivät ole ruoassa, olen oppinut esimerkiksi puhdistamaan riisiä. Suomessa (tai Etelä-Afrikassakaan) ei tullut mieleen kun kaupasta osti riisiä, että sieltä pitäisi poimia pois kivet ja muut roskat. Eikä tietysti tarvitsekaan, kun se oli valmiiksi puhdistettua, ja siksi maksoi enemmän. Tulee joskus ihan tyhmä olo, kun tajuaa miten paljon ei tajua tällaisista ihan pienistäkin asioista. Meidän elämämme on valmiiksi prosessoitua ja puhdistettua, mutta suurimmalle osalle maailman ihmisistä ei ole.
Tietysti me ollaan opittu jo suht automaattisesti pitämään erillään juomavesi ja hanasta tuleva vesi ja pohtimaan mikä on puhdasta ja mikä ei, miettimään onko tuoreet kasvikset desinfioitava vai kuorittava vai keitettävä vai mitä... ja silti on maha jatkuvasti sekaisin, ainakin minulla, ainakin vähän. Suomessa se sitten taas normalisoitui kesällä. Mitä lie.
Tansanialaisista viranomaisista on taas opittu, onneksi enimmäkseen opit tapahtuvat välikäsien kautta. Meidän työ- ja oleskeluluvan uusiminen tapahtui melko kivutta, tällä kertaa onneksi älysin aloittaa prosessin jo kesäkuussa ennen lomalle lähtöä. Näinpä uusi lupa olikin kädessä jo elokuun loppupuolella, eikä edellinen edes ehtinyt vanhentua!
Töissä olen taas järjestellyt yhtä ryhmämatkaa, ja osalla osallistujista ei ollut entuudestaan passia. Opin siis muun muassa, että tansanialainen ei voi hakea passia muuten vaan, jotta sellainen olisi sitten kun sitä tarvitsee, vaan pitää olla matka tiedossa, ja vieläpä jonkinlainen kutsukirje joltakin. Ilmeisesti siis jos haluaisi itse muuten vaan lähteä vaikka käymään Keniassa siihen ei saisi passia. Tai sitten pitäisi saada joku sieltä kutsujaksi, varmaan niitä kutsuja saa rahalla niin kuin mitä tahansa muutakin.
Yksi matkaajista on pitänyt minua ajan tasalla passiprosessistaan. Ensimmäinen ongelma tuli paikallisessa passitoimistossa lähellä hänen kotipaikkaansa. "Nimesi ovat kummallisia, joten emme voi olla varmoja oletko tansanialainen." Näin siis huolimatta syntymätodistuksista, koulutodistuksista yms. Mutta ei hätää, ratkaisu löytyi: "Voisit kuitenkin vaihtaa nimesi enemmän tansanialaisilta kuulostaviin ja voimme myöntää sitten passin uudelle nimelle." Tällä keinollahan päästäisiin eroon laittomista maahanmuuttajistakin jotka ovat kuulemma suuri ongelma. Vaihdetaan vaan nimet tansanialaisiin ja annetaan Tansanian passit.
No, koska alkuperäisellä nimellä oli jo yliopistotutkintokin jo suoritettu, hän ei suostunut nimenvaihdokseen vaan paperit lähtivät eteenpäin vanhalla nimellä. Viikkojen odotuksen jälkeen sitten paikallinen passitoimisto suostui soittamaan Darissa olevaan passivirastoon jonne paperit oli lähetetty ja kysymään missä mennään. Sieltä kerrottiin että papereita ei löydy, ja kehotettiin passin hakijaa tulemaan käymään jotta voidaan katsoa mitä voidaan tehdä.
Tämähän on helppo juttu, bussimatkaan menee vain puolitoista vuorokautta joten matkaaja lähti tietenkin iloisin mielin käymään pääkaupungissa. Siellä häntä kehotettiin ensimmäistä kertaa tässä prosessissa hakemaan se kutsukirje jota siis ilmeisesti aina tarvitaan. Kirjoitimme kirjeen, joka tosin meni uusiksi koska ensimmäisessä oli vastaanottajan "to whom it may concern" eli sille jota asia koskee. Tämä muoto on kaikille muille passin hakijoille käynyt, mutta tässä tapauksessa ei käynytkään vaan piti osoittaa nimenomaan sille oikealle passiyksikölle. Tämän jälkeen vain kaksi täyttä päivää istumista passiyksikössä odottamassa ja passi oli valmis! Ihan niillä epätansanialaisilla nimillä.
Suomalainen täällä asuva tuttu kertoi jännästä paikallisesta oikeusprosessista. Heidän yrityksensä käyttää vakinaisten lisäksi satunnaisia apumiehiä, joita soitellaan paikalle silloin kun lisäapua tarvitaan. Yksi näistä apumiehistä sai muutama vuosi sitten perinnön eikä ollut enää työn tarpeessa, joten hänelle ei enää soiteltu. Perintö tuli sitten kuitenkin käytettyä, ja apumies päätti vaatia yhtiöltä kuluneen kahden vuoden palkkarästejä, hänhän oli päivystänyt koko ajan kotona soittoa töihin kun ei kerran irtisanottukaan oltu. Yhtiö ei jostain syystä suostunut, joten oikeuteenhan siitä lähdettiin. Oikeusprosessi kesti aika pitkään, mutta nyt lopulta tuomio tuli. Tuomarin mielestä apumies oli oikeutettu korvauksiin, kun työsuhdetta ei kerran oltu päätetty, ja yritys tuomittiin maksamaan 30,000 tansanian shillinkiä - eli noin 15 euroa. Ilmeisesti tuomari siis ei kuitenkaan nähnyt yrityksen toimineen mitenkään kohtuuttomasti.
Näitä mietin tänään.
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
Tanssia Tansaniassa
Suomalaiset tanssikaverit kyselivät kesällä törmätessä, että tanssittekos te siellä Tansaniassa? Ja tanssitaanhan me, mutta lavoilla ei niin kovasti tule käytyä.
Ulkomailla asumisen - tai no, Afrikassa asumisen - ja tanssiharrastuksen yhdistämisen kannalta on kyllä erittäin onnellinen juttu että päädyimme Pepen kanssa aikoinaan kouluttautumaan ensin tanssinohjaajiksi ja sitten tanssinopettajiksi. Nyt emme ole missään paikallisen tanssitarjonnan varassa, vaan voimme järjestää tanssin harrastusta itse. Niin ja onnekasta myös, että tanssin opettaminen on meille rakas osa harrastusta, meille tärkeämpää kuin itse tansseissa käyminen.
Etelä-Afrikassa asuessa tanssimahdollisuuksia oli kyllä muitakin, ja siellä saimme vihdoin aikaiseksi opetella argentiinalaista tangoa enemmän kuin vain muutaman viikonloppukurssin verran. Buenos Airesissakin käytiin kaksi kertaa opissa ja tanssimassa, ja nyt opetamme täällä argentiinalaisen tangon alkeita. Yllättäen sille on täällä enemmän kysyntää kuin vaikka humpalle. Suomalaisia ei oppilaissamme täällä ole ollut kuin ihan muutama, suurin osa kurssilaisista on muita Tansaniassa asuvia ulkomaalaisia.
Opetimme tangoa viime talvena täkäläisessä jooga/pilates/yksintanssistudiossa, mutta nyt päätimme siirtää sen muualle. Studio ei oikein kovin hyvin meidän tuntejamme markkinoinut, ja halusi pitää kaikkien tuntien hinnoittelun samana. Kesätauon aikana tapahtuneen hintojen nousun jälkeen päätimme että hinnat eivät enää ole lähelläkään kohtuullisia ja aloimme etsiä muuta. Nyt keskiviikkona aloitamme tuntien pitämisen Irenen koulun musiikkiluokassa, ja koska emme ota tunneista maksua, koulu antoi tilan käyttöön ilmaiseksi.
Lisäksi olemme opettaneet satunnaisesti vähän kysynnän mukaan muita paritansseja. Yksi pari on sitkeästi halunnut oppia swingiä, ja heidän kanssaan olemme treenanneet fuskua aina välillä ja kohta lisäämme soppaan muita lajeja. Muutamia häätanssipareja on ollut... kivaa vaihtelua.
Kesän latinobic-ohjaajakoulutuksen jälkeen aloitimme latinobic-tunnit tutuille meidän kattoterassilla. Olen mainostanut tuntia lähinnä Darin suomalaisten facebook-ryhmässä, sekä joillekin paikallisille tutuille. Tänään kello 16 näkee onko mainostaminen tuottanut tulosta - ainakin aiempaa useampi on luvannut tulla paikalle. Edellisillä kerroilla oli vain pari ihmistä, mutta mukavaa sekin oli. Latinobic on muuten suomalainen konsepti, jos et tiedä mistä on kyse ja kiinnostaa, kurkkaa www.latinobic.fi. Tarjontaa Suomessa aika monella paikkakunnalla...
Sellaisia meidän tanssit on täällä. Jos tämän vuoden tangokursseille saadaan houkuteltua vähän isompi joukko, tavoitteena voisi olla pitää ennen kouluvuoden loppua ja lomakauden alkua yksi pikkuinen milonga Darissa. Raportoin täällä jos toteutuu.
Ulkomailla asumisen - tai no, Afrikassa asumisen - ja tanssiharrastuksen yhdistämisen kannalta on kyllä erittäin onnellinen juttu että päädyimme Pepen kanssa aikoinaan kouluttautumaan ensin tanssinohjaajiksi ja sitten tanssinopettajiksi. Nyt emme ole missään paikallisen tanssitarjonnan varassa, vaan voimme järjestää tanssin harrastusta itse. Niin ja onnekasta myös, että tanssin opettaminen on meille rakas osa harrastusta, meille tärkeämpää kuin itse tansseissa käyminen.
Etelä-Afrikassa asuessa tanssimahdollisuuksia oli kyllä muitakin, ja siellä saimme vihdoin aikaiseksi opetella argentiinalaista tangoa enemmän kuin vain muutaman viikonloppukurssin verran. Buenos Airesissakin käytiin kaksi kertaa opissa ja tanssimassa, ja nyt opetamme täällä argentiinalaisen tangon alkeita. Yllättäen sille on täällä enemmän kysyntää kuin vaikka humpalle. Suomalaisia ei oppilaissamme täällä ole ollut kuin ihan muutama, suurin osa kurssilaisista on muita Tansaniassa asuvia ulkomaalaisia.
Opetimme tangoa viime talvena täkäläisessä jooga/pilates/yksintanssistudiossa, mutta nyt päätimme siirtää sen muualle. Studio ei oikein kovin hyvin meidän tuntejamme markkinoinut, ja halusi pitää kaikkien tuntien hinnoittelun samana. Kesätauon aikana tapahtuneen hintojen nousun jälkeen päätimme että hinnat eivät enää ole lähelläkään kohtuullisia ja aloimme etsiä muuta. Nyt keskiviikkona aloitamme tuntien pitämisen Irenen koulun musiikkiluokassa, ja koska emme ota tunneista maksua, koulu antoi tilan käyttöön ilmaiseksi.
Lisäksi olemme opettaneet satunnaisesti vähän kysynnän mukaan muita paritansseja. Yksi pari on sitkeästi halunnut oppia swingiä, ja heidän kanssaan olemme treenanneet fuskua aina välillä ja kohta lisäämme soppaan muita lajeja. Muutamia häätanssipareja on ollut... kivaa vaihtelua.
Kesän latinobic-ohjaajakoulutuksen jälkeen aloitimme latinobic-tunnit tutuille meidän kattoterassilla. Olen mainostanut tuntia lähinnä Darin suomalaisten facebook-ryhmässä, sekä joillekin paikallisille tutuille. Tänään kello 16 näkee onko mainostaminen tuottanut tulosta - ainakin aiempaa useampi on luvannut tulla paikalle. Edellisillä kerroilla oli vain pari ihmistä, mutta mukavaa sekin oli. Latinobic on muuten suomalainen konsepti, jos et tiedä mistä on kyse ja kiinnostaa, kurkkaa www.latinobic.fi. Tarjontaa Suomessa aika monella paikkakunnalla...
Sellaisia meidän tanssit on täällä. Jos tämän vuoden tangokursseille saadaan houkuteltua vähän isompi joukko, tavoitteena voisi olla pitää ennen kouluvuoden loppua ja lomakauden alkua yksi pikkuinen milonga Darissa. Raportoin täällä jos toteutuu.
Terve taas!
Onpas vahingossa tullut pitkä bloggaustauko, varmaan pisin tähän asti. Terve taas kaikille täältä kotoa Darista, kaikki hyvin!
Tänä vuonna pidin pisimmän kesäloman pitkään aikaan, 5 viikkoa Suomessa. Oli mahtavaa, ja silti tuntui taas että ei ollenkaan ehtinyt tehdä ja nähdä kaikkea ja kaikkia. Ehdittiin Pepen kanssa pitkästä aikaa argentiinalaisen tangon kesäleirille, ja käytiin myös latinobic-ohjaajakoulutus. Ihan huippukivaa!
Tämä käynnistynyt kouluvuosi on Irenen viimeinen täällä Tansaniassa, ensi kesänä Irene muuttaa Suomeen isän luokse ja aloittaa syksyllä 2014 lukion Suomessa. Viimeinen vuosi sujahtaa varmaan nopeasti.
Itse huomasin ennen kesälomaa oireita hienoisesta "taisteluväsymyksestä", etenkin kesäkuussa kun Pepe ja Irene olivat jos Suomessa. Vaikkei mikään varsinaisesti ole pielessä, ne asiat jotka eivät omasta näkökulmastani katsoen oikein etene, nyppivät enemmän kuin aiemmin. Loma helpotti mutta osittain samaa oiretta on edelleenkin.
Onkin ollut mielenkiintoista pohtia omaa suhtautumistani asioihin. Joinain päivinä Tansaniassa on ihan mahtavaa asua, ja tiedostan miten hieno ja ainutlaatuinen mahdollisuus tämä on. Joinain toisina päivinä suututtaa ja sapettaa asiat jotka eivät toimi tai ihmisten suhtautuminen, tai jutut joissa ei minun näkökulmastani ole järkeä. Tansania toki on samanlainen kaikkina päivinä, joten kai se on lähinnä minusta itsestäni kiinni tuntuuko tämä maa hienolta tai huonolta.
Myös töiden kannalta jonkinlainen balanssi on tarpeen. Toisaalta ei ole hyvä kyynistyä ja asennoitua siten että mikään ei kuitenkaan toimi, toisaalta kun tehtävään kuuluu pyrkimys edistaa tiettyjen asioiden muutosta ei oikein voi myöskään heittäytyä ymmärtämään kaikkea sataprosenttisesti. Tämä yhdistettynä tiettyyn (edelleenkin) idealismiin ja maailmanparannustaipumuksiin on joinain päivinä haastava yhtälö.
Samaa tasapainottelua käyn kirjoittamiseni kanssa. Toisaalta tuntuisi vähän tyhmältä hehkuttaa täällä blogissa aina sitä miten palmut huojuvat, Intian valtameri on sininen, papaijat maistuvat ja safarilla on käyty... Se on kuitenkin osa meidän elämäämme täällä, mutta vain pieni osa. Toisaalta nitiseminen siitä että lusikkalaatikossa oli taas ötököitä, sähköt pätkivät ja kukaan ei tee sitä mitä lupaa silloin kuin lupaa ei myöskään tunnu hedelmälliseltä. Ehkäpä siksi on jäänyt bloggaaminen pohtimisen asteelle.
Monina päivinä olen jo vähän kypsä täällä asumiseen, ja hyvin varma siitä että tämän projektin jälkeen muutamme Suomeen. Toisaalta olen myös aika varma, että kaipuu tänne iskee jatkossa vielä monta kertaa.
Melkein kaksi vuotta vielä jäljellä, tosin Irenellä enää alle 10 kuukautta. Vilauksessa se menee.
Tänä vuonna pidin pisimmän kesäloman pitkään aikaan, 5 viikkoa Suomessa. Oli mahtavaa, ja silti tuntui taas että ei ollenkaan ehtinyt tehdä ja nähdä kaikkea ja kaikkia. Ehdittiin Pepen kanssa pitkästä aikaa argentiinalaisen tangon kesäleirille, ja käytiin myös latinobic-ohjaajakoulutus. Ihan huippukivaa!
Tämä käynnistynyt kouluvuosi on Irenen viimeinen täällä Tansaniassa, ensi kesänä Irene muuttaa Suomeen isän luokse ja aloittaa syksyllä 2014 lukion Suomessa. Viimeinen vuosi sujahtaa varmaan nopeasti.
Itse huomasin ennen kesälomaa oireita hienoisesta "taisteluväsymyksestä", etenkin kesäkuussa kun Pepe ja Irene olivat jos Suomessa. Vaikkei mikään varsinaisesti ole pielessä, ne asiat jotka eivät omasta näkökulmastani katsoen oikein etene, nyppivät enemmän kuin aiemmin. Loma helpotti mutta osittain samaa oiretta on edelleenkin.
Onkin ollut mielenkiintoista pohtia omaa suhtautumistani asioihin. Joinain päivinä Tansaniassa on ihan mahtavaa asua, ja tiedostan miten hieno ja ainutlaatuinen mahdollisuus tämä on. Joinain toisina päivinä suututtaa ja sapettaa asiat jotka eivät toimi tai ihmisten suhtautuminen, tai jutut joissa ei minun näkökulmastani ole järkeä. Tansania toki on samanlainen kaikkina päivinä, joten kai se on lähinnä minusta itsestäni kiinni tuntuuko tämä maa hienolta tai huonolta.
Myös töiden kannalta jonkinlainen balanssi on tarpeen. Toisaalta ei ole hyvä kyynistyä ja asennoitua siten että mikään ei kuitenkaan toimi, toisaalta kun tehtävään kuuluu pyrkimys edistaa tiettyjen asioiden muutosta ei oikein voi myöskään heittäytyä ymmärtämään kaikkea sataprosenttisesti. Tämä yhdistettynä tiettyyn (edelleenkin) idealismiin ja maailmanparannustaipumuksiin on joinain päivinä haastava yhtälö.
Samaa tasapainottelua käyn kirjoittamiseni kanssa. Toisaalta tuntuisi vähän tyhmältä hehkuttaa täällä blogissa aina sitä miten palmut huojuvat, Intian valtameri on sininen, papaijat maistuvat ja safarilla on käyty... Se on kuitenkin osa meidän elämäämme täällä, mutta vain pieni osa. Toisaalta nitiseminen siitä että lusikkalaatikossa oli taas ötököitä, sähköt pätkivät ja kukaan ei tee sitä mitä lupaa silloin kuin lupaa ei myöskään tunnu hedelmälliseltä. Ehkäpä siksi on jäänyt bloggaaminen pohtimisen asteelle.
Monina päivinä olen jo vähän kypsä täällä asumiseen, ja hyvin varma siitä että tämän projektin jälkeen muutamme Suomeen. Toisaalta olen myös aika varma, että kaipuu tänne iskee jatkossa vielä monta kertaa.
Melkein kaksi vuotta vielä jäljellä, tosin Irenellä enää alle 10 kuukautta. Vilauksessa se menee.
lauantai 18. toukokuuta 2013
Peter ja sen äiti
Hello world! Kuvassa kuukauden vanha Peter joka kävi meillä tänään kylässä. Peterin äiti on meidän kotiapumme Mary joka on nyt äitiyslomalla. Peterin hienot vaatteet toi Suomesta ystävämme Soile, mahtiterkut Soilen ystäville. Ei tarvinnut Maryn käyttää vähiä rahojaan vauvan vaatteisiin... ja sitten kun nämä jäävät pieneksi hän saa varmasti myytyä ne ja hankittua rahoilla lisää vaatteita.
Me rahoitettiin Maryn raskauden ajan terveyden seurantaa ja maksettiin synnytys. Ei tietenkään kuulu työnantajan velvollisuuksiin, mutta investointi oli meille pieni ja hänelle iso. Mary on kova mimmi tekemään töitä ja oli nyt jo sitä mieltä että hän voisi kohta jo tulla takaisin töihin, vaikkei ole keisarinleikkaushaavakaan ihan parantunut. Toppuuteltiin nyt kuitenkin.
Täällä on oikeus kolmen kuukauden äitiyslomaan, mutta kotiapulaisten kohdalla ei välttämättä työntekijän turva ole kovin kummoinen, raskaana oleva on helppo irtisanoa jos niin haluaa. Meidän kuvio muuttui nyt siten, että lomittajaksi tuli Maryn serkku Emma, ja sitten kun Mary palaa töihin Emma jatkaa myös.
Mary haluaa oppia lisää ruoanlaittoa jotta voi tehdä kokin töitä jatkossa, joten Emma hoitaa sitten muuta huushollausta ja Mary kokkailee. Yritetään saada hänelle oppia kokeneemmilta kokeilta jotta on sitten paremmat mahdollisuudet työllistyä kun me täältä lähdetään. Peter tulee aluksi töihin mukaan myös, jotta Mary voi jatkaa imetystä kokkauksen lomassa. Tarkastellaan sitten tilannetta uudelleen kun Peter alkaa kävellä.
Mary pyysi jo raskaana ollessaan meitä antamaan lapselle nimen. Tämä on tietenkin suuri kunnia. Päädyttiin sitten etunimiin Peter Heri. Peter on vähän niin kuin Pepen kaima, ja myös raamatullisena nimenä uskonnolliselle äidille mieleen. Heri on swahilia ja tarkoittaa onnea, siunausta ja menestystä. Peter ei ollut ihan suunniteltu lapsi, joten haluttiin että hänen nimensä olisi varmasti positiivista viestiä kantava.
Täkäläiset neuvolasysteemit kyllä kiukuttaa. Mary on käynyt nyt synnytyksen jälkeen jollain klinikalla, jossa keisarinleikkaushaava on puhdistettu joka toinen päivä ja sen jälkeen voideltu hunajalla. Suihkussa ei ole saanut käydä, vaan käsketty pestä vain pesusienellä. Ei ole haava oikein kokonaan vielä parantunut. Riisiä ei saa syödä mikä häntä on harmittanut kun se on kuitenkin hänelle se lempilisuke... Annoin mukaan haavadesinfiointisuihkeen ja sanoin että käy suihkussa ja syö riisiä, kunhan muistat syödä myös lihaa ja kalaa ja kananmunia ja kasviksia. Mary oli tyytyväinen ja helpottunut. Mitähän muuta sille on uskoteltu?
Maanantaina Pepe menee meidän käyttämälle klinikalle varaamaan ajan Marylle ja Peterille, viedään heidät hollantilaiselle lääkärille joka täällä hoitelee äitejä ja lapsia. Molemmille pieni tarkastus ja Peterin rokotukset kuntoon. Kunhan Mary palaa töihin, mennään yhdessä avaamaan pankkitili Peterin koulunkäyntiä ja tulevaisuutta varten, jotta saadaan "kummilapselle" kohtuullinen alku elämään jatkossakin.
Joo, pisara meressä ja kaikkia ei voi auttaa... mutta tätä yhtä tapausta me voidaan ja halutaan auttaa. Joku toinen voi sitten auttaa jotain muuta. Eikä me Plan-kummiuttakaan nyt lopetettu.
Lehdistön peräpuoli
Toukokuu on kuulemma toivoa täynnä, mutta jotenkin tässä kuussa on ollut välillä vähän toivoton olo välillä. Kulttuurierot nyppivät joskus enemmän, joskus vähemmän, ja nyt on ollut sitä "enemmän"-vaihetta.
Yritän muistuttaa itselleni, että ne asiat joista joskus täällä koitan sanoa, ovat täkäläisille varmaan yhtä merkityksellisiä kuin jos joku japanilainen tulisi vaahtoamaan minulle siitä monenko asteen kumarrus kuuluu tehdä välittömälle esimiehelle ja kuinka paljon syvemmin pitää kumartaa pääjohtajalle. Ongelma ei siis ole ongelma kuin vain minun päässäni.
Ajattelin kuitenkin yrittää jakaa joitain asioita viime ajan arjestani. Voitte sitten kertoa osuiko nauruhermoon vai johonkin toiseen. Tällä kertaa puhun lehdistön hanureista.
Joudun aina välillä osallistumaan erilaisiin seminaareihin. Tässä nimenomaisessa olin mukana yhteistyökumppanina, joten pääsin istumaan eturiviin.
Lehdistö tietenkin kutsutaan paikalle, ja tilaisuus alkaa arvovaltaisilla puheilla. Tässä puhuu päärahoittajan eli USAn valtion edustaja.
Seuraavaksi puhui toisen rahoittajan eli Maailmanpankin edustaja.
Tässä pääsi ääneen Yhdysvaltojen suurlähettiläs Tansaniassa.
Myös Suomen suurlähettiläs pääsi ääneen.
Kunniavieraana puhui paikallinen ministeri.
Juhlapuheiden jälkeen alkoi tilaisuuden varsinainen sisältö, eli se mielenkiintoinen osuus. Löydä kuvasta viisi eroavaisuutta aiempaan tilanteeseen.
Tansaniassa lehdistö tulee paikalle jos kutsutaan, ja jos on ilmeistä että joku tulee maksamaan heille "matkakorvaukset". Tyypillisesti he tulevat nauhoittamaan poliitikkojen ja muiden tärkeiden henkilöiden puheet. Parasta on jo tilaisuudesta mukaan lehdistötiedotteen jonka voi julkaista sellaisenaan, ilman että tekstin tarvitsee käydä aivojen tai muun suotimen läpi.
Itse tilaisuudessa lehdistön ei tarvitse huomioida muuta yleisöä millään lailla, vaan ihan hyvin voi parkkerata pyllynsä 30 cm päähän jonkun naamasta. Kun puheet on pidetty ja itse juttu alkaa, voi joko yrittää löytää rakennuksesta jonkun sohvan jolla nukkua kunnes joku ruokatarjoilu alkaa, tai jos näyttää ettei ruokaa ole luvassa, voi käydä kinuamassa matkakorvauksia ja lähteä sitten pois.
Pari päivää sitten työpaikalleni ilmaantui erään lehden toimittaja joka oli kuullut että meillä oli käynnissä sosiaalisen median koulutus kuuroille. Hän oli jo käynyt katsomassa koulutusta, ja sanoi haluavansa kysyä minulta pari lisäkysymystä projektiin liittyen, eli "mikä on projektin tausta ja tavoitteet, mitä olette tehneet tähän asti, mitä tapahtuu tästä eteenpäin" ja sitten katsoi minuun odottavasti ja sanoi kannustavasti "ehe?".
Minulla oli aika kova kiire juuri silloin, katsoin herraa jolla oli kädessä tylsä lyijykynä ja ryppyinen paperinpala ja mietin mitähän tästä kahdesta menneestä ja kahdesta tulevasta vuodesta uskaltaisin pikaisesti kiteyttää niin että juttu menisi jollain järkevällä tavalla eteenpäin. Emmin ilmeisesti vähän näkyvästi, koska toimittaja tarjosi minulle mahdollisuutta vastata sähköpostitse. Näin sovittiin, annoin hänelle korttini ja sain häneltä mailiosoitteen. Tämän päätteeksi hän kysyi voinko antaa hänelle taksirahat takaisin toimitukseen. Valitettavasti en voinut, mutta erosimme asiaan palaamisen toivotuksin.
Lähetin herralle mailin mutta en hänestä enää koskaan mitään kuullut... ne lienee ne puuttuvat taksirahat.
Yritän muistuttaa itselleni, että ne asiat joista joskus täällä koitan sanoa, ovat täkäläisille varmaan yhtä merkityksellisiä kuin jos joku japanilainen tulisi vaahtoamaan minulle siitä monenko asteen kumarrus kuuluu tehdä välittömälle esimiehelle ja kuinka paljon syvemmin pitää kumartaa pääjohtajalle. Ongelma ei siis ole ongelma kuin vain minun päässäni.
Ajattelin kuitenkin yrittää jakaa joitain asioita viime ajan arjestani. Voitte sitten kertoa osuiko nauruhermoon vai johonkin toiseen. Tällä kertaa puhun lehdistön hanureista.
Joudun aina välillä osallistumaan erilaisiin seminaareihin. Tässä nimenomaisessa olin mukana yhteistyökumppanina, joten pääsin istumaan eturiviin.
Lehdistö tietenkin kutsutaan paikalle, ja tilaisuus alkaa arvovaltaisilla puheilla. Tässä puhuu päärahoittajan eli USAn valtion edustaja.
Seuraavaksi puhui toisen rahoittajan eli Maailmanpankin edustaja.
Tässä pääsi ääneen Yhdysvaltojen suurlähettiläs Tansaniassa.
Myös Suomen suurlähettiläs pääsi ääneen.
Kunniavieraana puhui paikallinen ministeri.
Juhlapuheiden jälkeen alkoi tilaisuuden varsinainen sisältö, eli se mielenkiintoinen osuus. Löydä kuvasta viisi eroavaisuutta aiempaan tilanteeseen.
Tansaniassa lehdistö tulee paikalle jos kutsutaan, ja jos on ilmeistä että joku tulee maksamaan heille "matkakorvaukset". Tyypillisesti he tulevat nauhoittamaan poliitikkojen ja muiden tärkeiden henkilöiden puheet. Parasta on jo tilaisuudesta mukaan lehdistötiedotteen jonka voi julkaista sellaisenaan, ilman että tekstin tarvitsee käydä aivojen tai muun suotimen läpi.
Itse tilaisuudessa lehdistön ei tarvitse huomioida muuta yleisöä millään lailla, vaan ihan hyvin voi parkkerata pyllynsä 30 cm päähän jonkun naamasta. Kun puheet on pidetty ja itse juttu alkaa, voi joko yrittää löytää rakennuksesta jonkun sohvan jolla nukkua kunnes joku ruokatarjoilu alkaa, tai jos näyttää ettei ruokaa ole luvassa, voi käydä kinuamassa matkakorvauksia ja lähteä sitten pois.
Pari päivää sitten työpaikalleni ilmaantui erään lehden toimittaja joka oli kuullut että meillä oli käynnissä sosiaalisen median koulutus kuuroille. Hän oli jo käynyt katsomassa koulutusta, ja sanoi haluavansa kysyä minulta pari lisäkysymystä projektiin liittyen, eli "mikä on projektin tausta ja tavoitteet, mitä olette tehneet tähän asti, mitä tapahtuu tästä eteenpäin" ja sitten katsoi minuun odottavasti ja sanoi kannustavasti "ehe?".
Minulla oli aika kova kiire juuri silloin, katsoin herraa jolla oli kädessä tylsä lyijykynä ja ryppyinen paperinpala ja mietin mitähän tästä kahdesta menneestä ja kahdesta tulevasta vuodesta uskaltaisin pikaisesti kiteyttää niin että juttu menisi jollain järkevällä tavalla eteenpäin. Emmin ilmeisesti vähän näkyvästi, koska toimittaja tarjosi minulle mahdollisuutta vastata sähköpostitse. Näin sovittiin, annoin hänelle korttini ja sain häneltä mailiosoitteen. Tämän päätteeksi hän kysyi voinko antaa hänelle taksirahat takaisin toimitukseen. Valitettavasti en voinut, mutta erosimme asiaan palaamisen toivotuksin.
Lähetin herralle mailin mutta en hänestä enää koskaan mitään kuullut... ne lienee ne puuttuvat taksirahat.
Kuorolaulua
Todistusaineistoa torstai-illan kuorokonsertista saapui sähköpostiin. Osallistuttiin siis kaikki kolme koulun vapaamuotoiseen harrastuskuoroon, jossa oli mukana opettajia, vanhempia ja oppilaita. Muut olivat aloittaneet lokakuussa, me liityttiin joukkoon tammikuussa. Nyt kauden päätteeksi pidettiin konsertti ja laulettiin läpi kaikki osaamamme seitsemän laulua.
Tämä oli setti:
Bonse Aba
Blue skies
Singing in the rain
Winter wolf
For the longest time
Dreams of thee
Oh won't you sit down
Lisäksi yksi kuorolainen, abiturienttityttö lauloi soolona On my own.
Irene ei ollut alun jälkeen niin innostunut kuin minä ja Pepe, mutta pienellä kaupankäynnillä suostui kuitenkin vetämään kauden loppuun ja osallistumaan konserttiin. Meni yllättävän hyvin ja oli kiva kokemus.
Arja ja Juha olivat Suomesta kylässä ja pääsivät/joutuivat yleisöön. Esiinnyimme täydelle salille, joka tosin ei ollut kovin suuri... mutta yleisöä oli kuitenkin enemmän kuin esiintyjiä. Oli mukavaa tehdä jotain uutta ja erilaista, ja vähän taas venyttää epämukavuusalueen rajoja.
maanantai 6. toukokuuta 2013
HAFF
Sain Suomesta muistuksen siitä että neljäs Helsinki African Film Festival alkaa taas. Te onnelliset jotka ovat pääkaupunkiseudulla nyt, käykääpä katsomassa!
http://www.haff.fi/
"Tänä vuonna festivaalin teemana on nuoret ja valta. Mitä merkitsee olla afrikkalainen nuori? Mitä haasteita he kohtaavat, mistä he unelmoivat, mitä he vaativat ja ketä he rakastavat? Nuorta energiaa ja angstia puhkuva HAFF tarjoaa ainutlaatuisen näkökulman afrikkalaiseen elämänmenoon eri puolilla maanosaa ja sen ulkopuolella."
Jos sinulla on ystäviä joiden mielestä Afrikka on maa, heidät kannattaa ehkä ottaa festareille mukaan...
http://www.haff.fi/
"Tänä vuonna festivaalin teemana on nuoret ja valta. Mitä merkitsee olla afrikkalainen nuori? Mitä haasteita he kohtaavat, mistä he unelmoivat, mitä he vaativat ja ketä he rakastavat? Nuorta energiaa ja angstia puhkuva HAFF tarjoaa ainutlaatuisen näkökulman afrikkalaiseen elämänmenoon eri puolilla maanosaa ja sen ulkopuolella."
Jos sinulla on ystäviä joiden mielestä Afrikka on maa, heidät kannattaa ehkä ottaa festareille mukaan...
sunnuntai 5. toukokuuta 2013
Jousipyssyilyä
Etelä-Afrikassa Vilhem Tell muutti meille, nyt on Vilhelmiinakin saanut jousen.
Etelä-Afrikasta tuotiin jousen ja nuolien lisäksi myös oma maalitaulu, tuollaista tiukkaa vaahtomuovia.
Tästä kohdasta aloitettiin, nyt menee jo tuplasti kauempaa.
Jousi ostettiin tarkasti mittojen mukaan. Vetopituuden pitää olla oikea, muuten ei saa jousta viritettyä tai ei saa sitä oikeaan ampuma-asentoon. Tätä voimme käyttää Irenen kanssa molemmat, käytännössä minä olen ampunut sillä enemmän, Irene pari kertaa.
Laukaisin. Jänteessä on sellainen pieni lenkki joka otetaan noiden leukojen väliin. Kun jousi on viritetty sen saa laukaistua pelkkää etusormea liikuttamalla.
Tämmöinen se on sivusta päin. Pientä painetta keskittymiseen tuo se, että jos sählää ja nuoli menee koko kuutiosta ohi ja osuu betoniseinään, se menee rikki. Yhden olen tähän mennessä särkenyt kokonaan, yhdestä irtosi nokki eli se joka laitetaan jänteeseen kiinni. Sen saa vaihdettua.
Kivaa hommaa, ja niin kuin monessa muussakin hommassa, siitä ärsyttävää ettei oikein voi syyttää muita kuin itseään jos ei onnistu.
Etelä-Afrikasta tuotiin jousen ja nuolien lisäksi myös oma maalitaulu, tuollaista tiukkaa vaahtomuovia.
Tästä kohdasta aloitettiin, nyt menee jo tuplasti kauempaa.
Jousi ostettiin tarkasti mittojen mukaan. Vetopituuden pitää olla oikea, muuten ei saa jousta viritettyä tai ei saa sitä oikeaan ampuma-asentoon. Tätä voimme käyttää Irenen kanssa molemmat, käytännössä minä olen ampunut sillä enemmän, Irene pari kertaa.
Laukaisin. Jänteessä on sellainen pieni lenkki joka otetaan noiden leukojen väliin. Kun jousi on viritetty sen saa laukaistua pelkkää etusormea liikuttamalla.
Tämmöinen se on sivusta päin. Pientä painetta keskittymiseen tuo se, että jos sählää ja nuoli menee koko kuutiosta ohi ja osuu betoniseinään, se menee rikki. Yhden olen tähän mennessä särkenyt kokonaan, yhdestä irtosi nokki eli se joka laitetaan jänteeseen kiinni. Sen saa vaihdettua.
Kivaa hommaa, ja niin kuin monessa muussakin hommassa, siitä ärsyttävää ettei oikein voi syyttää muita kuin itseään jos ei onnistu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)





















.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)

