torstai 19. helmikuuta 2009

Tangoa katolla

Paikallinen tangoyhteisö järjestää säännöllisesti tangobileitä (milonga) Johannesburgissa. Suurin osa on valitettavasti arki- tai sunnuntai-iltana, eikä ole tullut mentyä kun seuraavana aamuna odottaa työt ja koulut.

Ystävänpäivän kunniaksi oli vähän juhlavammat bileet ja vieläpä lauantai-iltana. Meitä pyydettiin muiden esiintyjien sekaan näyttämään millaista on suomalainen tango, joten saatiin lisäkannustin paikalle vääntäytymiseen.


Tilaisuus oli Rosebank Mall -rakennuksen katolla olevalla parkkipaikalla. Tähdet tuikkivat, oli pimeää, lämmintä ja tunnelmallista. Mukavaa!

Seuraavana aamuna saapuivat vieraat, tämä viikko onkin mennyt mukavasti. Huomenna lähdetään Pilanesbergiin.

keskiviikko 11. helmikuuta 2009

Pimeää

Eilen oli tähän mennessä suurin kokemamme ukkosmyrsky. Valtavia monisakaraisia salamoita taivaan täydeltä, sadevettä jokena kadulla ja tontillammekin, ja sitten tietenkin sähköt poikki.

Minä olin palaamassa työmatkalta East Londonista, ja vähän aikaa näytti siltä että kone ei lähde ollenkaan kun oli niin huono keli Johannesburgissa. Lähdettiin kuitenkin, mutta aika kuoppaista menoa oli.

Pepe tuli kentälle vastaan (saatuaan autotallin auki... nosto-ovi toimii tietenkin sähköisesti), ja kun päästiin kotiin siellä Irene, Martha ja Marthan lapset Percy ja Karen leikkivät sokkoa olohuoneessa. Löydettiin sitten kynttilöitä ja vietettiin loppuilta "romanttisesti" kynttilänvalossa ja mentiin aikaisin nukkumaan. Onneksi on kaasugrilli, saatiin uunissa olleet kanat kypsennettyä loppuun.

Yöllä kolmelta heräsin siihen kun makuuhuoneen valot rävähtivät päälle. Sähköyhtiön pojat olivat löytäneet vian. Tämä oli ensimmäinen sähkökatko muuttomme jälkeen, vuosi sitten niitä oli kuulemma tiuhaan mutta silloin ongelma oli sähköntuotannossa. Hyvä muistutus siitä, että taskulamppu, paristoja ja kynttilöitä pitää olla käsillä. Onneksi täällä ei näillä keleillä palella vaikka olisikin sähköt poissa.

torstai 5. helmikuuta 2009

Tangokurssi olohuoneessa

Suomessa ollessa ei koskaan saatu aikaiseksi säännöllistä argentiinalaisen tangon harrastusta. Leireillä käytiin kyllä silloin tällöin, mutta siihen se sitten jäi.

Täällä tanssilajivalikoima on vähän Suomen oloja suppeampi, joten ajateltiin hyödyntää sitä mitä on: argentiinalaista tangoa, salsaa, cerocia ja kilpatansseja löytyy. Ja lang-armia, mutta se karsiutui jo alkumetreillä...


Bert Frahm

Yllättäen Pretoriasta ei löytynytkään argentiinalaisen tangon opetusta. Johannesburgissa olisi, mutta sinne on 50 km matkaa, liikenne on välillä aika hirveää ja Irenelle pitäisi keksiä joku hoitosysteemi melkein puoleen yöhön asti... todettiin että siitä ei tule mitään.
Päätimme perustaa Pretoriaan alkeiskurssin, hankittiin opettajat, Bert ja Brigitte, jotka olivat halukkaita ajamaan kerran viikossa Pretoriaan, ja rekrytoitiin facebookin yms kautta lisää kurssilaisia muutaman suomalaisen tutun lisäksi.



Mitä ne tytöt nauraa?

Kurssikertoja on nyt kolme takana ja hauskaa on ollut. Kuvassa remmiharjoitus jolla pyritään pääsemään eroon miesten töröttävistä kyynärpäistä.


Bert ja Brigitte viettivät viime vuoden Argentiinassa tangoa opiskellen, ja olemme olleet heidän opetustyyliinsä tyytyväisiä. Kävelty on paljon, perusasioita ja perustekniikkaa on painotettu, mutta homma tuntui kuitenkin jo ensimmäisellä kerralla tanssilta (muidenkin kuin meidän mielestä)


Vilkku päälle ja ohi

Kurssipaikkana on meidän olohuone, ja vaikka se iso onkin ei sinne valtavaa ryhmää mahdu. Kuusi paria on nyt joukossa mukana, muutama ehkä vielä mahtuisi. Hetkittäin on ahdasta etenkin kun kaikilla ei vielä riitä kapasiteetti yhtä aikaa viemiseen ja liikenteen seuraamiseen. Kyllä se siitä.


Peterillä on mukavaa vaikka kengät unohtuivatkin. Sukkatangoa!

Ihan niin kuin Suomessakin, kurssilaisten ikähaitari on parikymppisestä päälle kuusikymppiseen. Enimmäkseen on tanssittu oman parin kanssa, mutta session loppupuolella vaihdetaan aina pareja.



Siitä se lähtee...

keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Hämmästyttää kummastuttaa

Joihinkin asioihin tottuu ja oppii, joistain yllättyy joka kerran, joitain ei enää hämmästele mutta huomaa aina. Erilaisia asioita Etelä-Afrikassa:

Naiset tulevat töihin asiallisessa jakkupuvussa - joka yhdistetään joko huippukorkeisiin nirunarujuhlakenkiin, tai varvassandaaleihin. Vanhemmat rouvat valittavat talvemmalla että on kylmä, mutta ovat edelleen ilman sukkia ja sandaaleissa. Pipo ja sandaalit on ihan käypäinen yhdistelmä.

"-Hello, how are you? -I'm fine, and you? - I'm fine..."
Tämä keskustelu käydään jokaisen puhelinkeskustelun aluksi (ennen kuin sanotaan kuka soittaa), joka päivä työpaikan portinvartijan kanssa, jokaisen työkaverin kanssa jota ei vielä sinä päivänä ole nähty, ruokalan tädin kanssa, siivoojan kanssa.... Mutta miksipä ei? Ei sitä niin kiire ole.

Kaduilla tulee vastaan uusia Mersuja, Ferrareita, Rolls Roycejakin on nähty... sekä sitten skorro skorroja jotka pysyvät kasassa ilmastointiteipillä. Ihan totta, tänään työpaikan parkkipaikalla on auto jossa toinen etuvalo on teipattu paikalleen. BMW on täkäläisessä kielenkäytössä Black Man's Wheels, sillä voi todistaa päässeensä elämässä eteenpäin. (Mustien neitosten mielestä se tarkoittaa kuulemma Be My Wife....)

Jokainen vastaantulija tervehtii väristä riippumatta. Aamulenkillä moikataan muut lenkkeilijät, yövartijat, kadunlakaisijat, töihin kiiruhtavat rakennusmiehet, kotiapulaiset ja koiranulkoiluttajat. Tosin päätellen siitä miten ilahtuneesti osa vastaantulijoista vastaa tervehdykseen, voi olla että mustaa miestä eivät kaikki valkoiset naiset tervehdi.

Koulussa opittu yleissivistys on Suomessa itsestäänselvyys, sen olemassa oloa ei huomaa, mutta täällä huomaa välillä sen puutteen. Monikaan täkäläinen ei tiedä tavallisten paikallisten puiden nimiä kysyttäessä. Taksikuski ei usko että pohjoisella pallonpuoliskolla on silloin kesä kun täällä on talvi. Raskaaksi tulemisen mekanismit ovat salaperäisiä, ainakin ennen kuin osuu kohdalle.

Hyvin todennäköisesti seuraava maan presidentti on henkilö, joka on korruptiosyytteiden kohteena, jonka raha-asioiden hoitaja, yhtiökumppani ja paras ystävä on samoihin asioihin liittyen jo vankilassa, joka on esittänyt HIV-tartunnan ehkäisykeinoksi suihkussakäyntiä, ja joka juuri on ottamassa itselleen kolmatta vaimoa... siis yhtä aikaa kolmatta. Kaikkiaan jo viidettä, mutta yksi on ottanut eron ja yksi kuollut. Jos Suomessa on joskus tuntunut että politiikassa on käsittämättömiä piirteitä, niin täällä saa asteikkoon vähän lisää pituutta ja leveyttä. Mutta tylsää ei ole.

Aikakäsitys on välillä... öö... joustava. Eteläafrikkalainen työparini käytti järjestämässämme tilaisuudessa puheenvuoron, jossa hän totesi että aikaa on jäljellä vielä tunti, kolme esitystä on jäljellä, joten esitysten kesto olisi hyvä rajata 20 minuuttiin, paitsi tietysti jos tuntuu että se ei riitä, jolloin voi käyttää pidempään. Ja sitten keskustellaan jokaisen puheenvuoron päätteeksi. Miten niin tässä olisi jokin ongelma? Ja mitä tuo suomalainen tuolla viittilöi ja osoittelee kelloa?

Määräajatkin joustavat, tai siis eivät virallisesti mutta kuitenkin. Jos jonkun asiakirjan pitäisi olla valmis perjantaina, niin onhan se aika hyvin jos se on valmis seuraavana tiistaina. Ja kai me voidaan vielä päivittää meidän hakemusta vaikka arviointikokous onkin jo ollut? Kun tällä ois kuitenkin kiire.

Silloin tällöin vastaan tulee ihmisiä joiden kanssa asiat sujuvat. Irenen opettaja lähettää keskellä päivää tekstiviestin kertoakseen että päivä on mennyt hienosti ja englanti alkaa sujua, vaikka aamulla olikin vähän mieli musta. Toinen työkaveri hoitaa asiat itsenäisesti, oma-aloitteisesti eikä edes masennu vaikka joskus pitääkin vähän tehdä korjausliikkeitä. Huoltoasemalla henkilökunta tankkaa, pesee ikkunan, katsoo öljyt, vie maksun kassalle ja tuo vaihtorahat ja hymyilee. Aidosti.

maanantai 26. tammikuuta 2009

Golfia Pretoriassa, kirjoittanut Masi

”Asuntomme on kahden golfkentän välimaastossa, lähin kenttä alle kilometrin päässä” puhelintieto vaikutti lupaavalta, joten suoritimme tarkentavia tutkimuksia internetissä. Kun lentoyhtiön ja paikallisten golfkauppojen sivuja tutkittiin, todettiin että mailojen viemisessä ei ole mitään järkeä. Alustava kutsuhan oli kolmelle talvelle, joten jo kuljetuksen hinnalla saisi laadukkaat mailat hankituksi paikan päältä. Kun vielä Kristiina ja Pepe kertoivat, että hekin harkitsivat lajin kokeilua, ostoajatus tuntui asialliselta. Ei muuta kun kengät kyytiin ja menoksi.

Perillä ostopaikaksi valittiin paikallisten vihjeen perusteella Proshop-nimisen ketjun myymälä, josta hankittiin kaksi settiä bägeineen, hanskat, pallot ym. tilpehöörit. Valitsin mailat, joilla aloittelijan olisi helppo harrastaa. Mervi sen sijaan käytti naisen logiikkaa: ”noissa on nätinväriset varret, otan ne.” Pelatessa selvisi, että kyllä naisen vaisto on erehtymätön. Löinkin yhdeksän lyöntiä kymmenestä Mervin mailoilla.

Etelä-Afrikka on yksi suurista golfmaista. Maassa on yli 500 kenttää ja harrastajatiheys Suomeen verrattuna noin kolminkertainen. Laskettuna tietenkin niistä asukkaista, joilla on siellä taloudelliset edellytykset lajia harrastaa. Noin 90 % pelaajista on valkoisia. Huippuammattilaisia pelaa eri toureilla useita kymmeniä.

Green Card systeemiä ei ole. Mihinkään seuraan ei ole pakko kuulua. Kursseja on kuulemma erittäin harvoin, paikallinen Pro kouluttaa aloittelijan, ja siitä vaan kentälle. Säännöt ja etiketti opitaan enimmäkseen sitten pelatessa. Eron meikäläiseen systeemiin kyllä huomaa kentällä, fore-huudon korvaa usein jälkikäteen hihkaistu sorry !, joten tarkkana on syytä olla. Pelinopeus on rauhallista, mutta yleensä 5 tuntia taukoineen riitti. Kentät avattiin aamulla 05.30, paitsi maanantaisin vasta 11.00 ja suljettiin noin 19.00.

Aamuisin oli viileää, joten etuysin pääsi yleensä pelaamaan alle 30 asteen lämmössä.


Alle puolen tunnin matkan päässä asunnosta oli noin 15 kenttää. Kotikentäksemme vakiintui se lähin, Waterkloof Golf Club.

Kenttä on uudistettu muutama vuosi sitten, väylät ja griinit hyvässä kunnossa. Ajoteitä ja sivualueita parannettiin koko ajan, mutta se ei pelaamista haitannut, päinvastoin; korjausalueita riitti väylien laidoilla. Hiekalta ei lyöty, vaan korjausalueet käsitettiin laajasti ja pallo kiikutettiin aina nurmelle. Kenttä on 6300 metriä pitkä klubitiiltä. Korkeus merenpinnasta on noin 1550 m, joten pallo lentää hieman pidemmälle kuin Suomessa. Väylät suht. leveitä, mutta puustoa riitti reunoilla. Osa niistä oli akasiaa, jonka piikit eivät houkutelleet huiskimaan oksien sekaan. Griinit kumpuilevia ja nopeita. Griinibunkkereita paljon. Kentänhoitoon satsattiin, miestä ja konetta oli liikkeellä arviolta nelinkertainen määrä Suomen kenttiin verrattuna. Hellepäivinä griinejä kasteltiin jatkuvasti. Sen sijaan koko kentän sadetus toimi vain yöllä. Peliseurana oli usein ystävämme Pauli, joka opetti meidät maan tavoille ja antoi hyviä vinkkejä eri kentistä.


Pelasimme myös alueen ykköskentän, Pretoria Golf and Country clubin, joka olikin varsin
upea St Andrews-tyylisine bunkkereineen ja upeine istutuksineen.

Kolmas kenttä johon tutustuin, oli Wingate, kaunis, metsäinen ja pitkä kenttä.

Klubielämä on vilkasta, ruokaa ja juomaa nautitaan ennen kierrosta, ehdottomasti tauolla, ja usein kierroksen jälkeen (varsinkin juomaa). Henkilökunta oli iloista ja auttavaista, mukavaa porukkaa!

Pelikierroksen hinta vaihtelee päivittäin, yleensä alkuviikko torstaihin asti on halpa, 70 – 110 randia, loppuviikko noin 250-400 randia. Auto aina 160 randia.

Jos ei 38 asteen helteessä halunnut kantaa tai vetää mailojaan, mutta autoliikunta ei riittänyt, turvauduttiin ammattikuntaan nimeltä caddie. Toimenkuva lyhyesti: Mailat kannetaan, annetaan, pallot etsitään, putsataan, hiekat haravoidaan, jäljet paikataan, puttilinjat osoitetaan ja vaikkapa lyödään malliksi, jos pelaaja niin haluaa. Hinta 100 randia + 10 randia ruokarahaa tauolla. Suurin osa heistä pelaa itsekin, tasoitukset alle 10. Arvostettu ammatti.

Meidän caddienamme toimi ansiokkaasti muutaman kerran Irene. Normaalien hommien ohessa hoitui golfauton ajo tyylikkäästi mummin valvonnassa, ja se taisikin olla suurin kannuste kentälle lähtöön. Puttaamaankin päästiin useilla griineillä ja kilpailu oli kovaa. Peliseurana olleet buuriherrat ihastelivat ripeää toimintaa ja kyselivät myöhemmin nähtäessä, miksei caddie ole mukana. Koulunkäynti haittaa monta hyvää harrastusta…

Pepekin kesti nurisematta yhdeksän reiän ajan lajiin tutustumista, hämmästeli vain joskus pallon kulkua vaikeilla greeneillä. Kristiina taisi saada tarpeekseen golfista jo jälkipelejä iltaisin kuunnellessaan…

Kenttien ulkopuolella liikuimme usein autolla paikantamislaitteen avustamana. Laitteen lausumat pyörivät joskus mielessä kentälläkin. Mervin pallo ei kerran totellut lyöjän tahtoa ja ponkaisi metsään. Pienen hiljaisuuden jälkeen paikantamislaitteen kolea ääni kuului selkäni takaa ”Laskee uudelleen”.

Hauskaa oli ja liikuntoa tuli, pelipäiviä taisi olla yli kaksikymmentä, emmekä aiemmin olleet golfia pelanneetkaan joulu- ja uudenvuodenaattona.




perjantai 9. tammikuuta 2009

Nynne meni

Mummi ja Pappa lähtivät eilen kotiin, tänään jo tuli tekstiviesti Frankfurtista joten ilmeisesti matka on edennyt ihan hyvin.

Haikeeta on. Vaikka näin aikuisena vanhempien kanssa yhdessä asuminen pitkään voi hetkittäin olla haastavaakin, meillä meni kuitenkin tosi mukavasti ja löytyi sellainen mukava arjen rytmi. Toisaalta kun aikaa oli pari kuukautta, ei ollut sellaista polttavaa hätää tehdä ja nähdä kaikki yhdellä viikolla. Eikä koko aikanakaan, mehän ollaan täällä vielä reilu kaksi vuotta ja uusia vierailuita ehtii tehdä.

Pepen lähdettyä viemään lähtijöitä lentokentälle, me Irenen kanssa pyyhittiin kyyneleet ja päätettiin katsoa joku piristävä elokuva. Maija Poppanen toimi hyvin, ja kuten aina, tarjoilijapingviinikohtaus piti katsoa lopuksi vielä uudelleen.

Onneksi on enää reilu kuukausi siihen kun Lassi, Riika ja Onni tulevat meille.

tiistai 6. tammikuuta 2009

Maisemia Pilanesbergissä

Uudenvuodenaattona mentiin aikaisin nukkumaan - tai niin luultiin kunnes herättiin yhdentoista maissa VALTAVAAN ukkosmyrskyyn koko joukko. Seurauksena raketit paukkuivat koko loppuviikon, taisi jäädä kaikilta Pretorialaisilta raketit ampumatta...

Uudenvuodenpäivänä sitten herättiin viideltä aamulla ja lähdettiin päiväretkelle Pilanesbergiin. Meiltä kotoa on sinne liikenteestä riippuen +-2 tunnin matka. Puistossa voi yöpyä niin kuin ekalla kerralla tehtiinkin, mutta nyt lähdettiin vaan päiväretkelle. Mukaan pakattiin kylmälaukkuun brunssi sekä paljon (jäädytettyä) juotavaa sekä vähän hedelmiä välipaloiksi.

Suurten ja vaarallisten eläimien lisäksi Pilanesbergissä asuu paljon lintuja. Tämä on nimeltään Punainen piispa (siis ainakin englanniksi Red Bishop, mahdollista suomalaista nimeä emme tiedä). Suojaväri on kehnonlainen mutta kaunis.

Muutamille eläinten juomapaikoille on pystytetty tähystyskojuja, joiden kurkistusaukoista voi tähystellä eläimiä niitä häiritsemättä. Sarvikuonopariskunta ilahdutti meitä läsnäolollaan pitkään.

Myös kahvila-matkamuistomyymälä on pystytetty yhden juomapaikan viereen. Kahvitauon aikana nähtiin pahkasikoja, seeproja sekä muutamaa lajia antilooppeja.


Taas opittiin uutta: pahkasiat tykkäävät syödä uutta orasta pidemmän ruohon sijaan. Jotta ei tulisi niska kipeäksi (?) ne menevät polvilleen nyhtämään lyhyttä ruohoa.


Välillä satoi, välillä oli kuuma. Patojärvet ovat kauniita sateellakin.


Eteläisessä Afrikassa seepraa on olemassa kahta alalajia, josta toisella (vuoriseepra) on puhtaan mustavalkoiset raidat ja valkoinen vatsa. Pilanesbergissä asuvat seeprat ovat aroseeproja, joilla on valkoisen raidan keskellä himmeä ruskea raita. Kolmas seepralaji, grevynseepra, elää Etiopiassa, Somaliassa ja Keniassa ja on erittäin uhanalainen.



Pahkasiat ovat kaikessa rumuudessaan jotenkin kiehtovia. Tämä perhe kirmaili tien vieressä. Aika laihoja olivat pahkapossujen pyllyt, ei kummoisia kinkkuja saisi....

Piknik-paikkoja on laitettu puistoon ihan kiitettävästi. Sekä piknik-paikat että erilliset tähystyspaikat ovat aidattuja, niillä siis ei törmää eläimiin. Muualla puistossa ei autosta saa nousta, eläimet ovat oikeasti villieläimiä ja esimerkiksi virtahevon ja veden, tai norsun ja sen poikasen väliin ei olisi kiva joutua vahingossa.

Vaikka ei näkisi eläimiäkään, maisemat ovat aina vaan hienoja.

Yli 30-päinen apinalauma tuli tiellä vastaan. Johtajauros piti meitä vähän silmällä.
Voisin mennä Pilanesbergiin aina vaan uudestaan. Eikä siellä ole edes malariariskiä, säästyy lääkkeiltä ja niiden sivuvaikutuksilta. Krugerin kansallispuisto on paljon isompi ja kuulemma myös upea, mutta kauempana ja malaria-alueella. Varmasti sinnekin vielä mennään, mutta tässä "lähi"puistossakin on vielä paljon katsomista.