Kehitystä ja ihmetystä

Vaikka kehitysyhteistyön parissa toiminkin, kehitys ei toki ole yksipuoleista. Tuntuu välillä että paljon enemmän kehitystä tapahtuu minussa, vähintään pitkäpinnaisuudessa, kuin missään niissä jutuissa joita täällä työkseni teen. Tai oikeastaan kai se on niin että yksittäiset ihmiset oppivat ja kehittyvät ja vievät sitten asioita ja muita ihmisiä kohti uusia tapoja toimia. Toivottavasti.

Minä olen oppinut myös lisää kotitaitoja. Sen lisäksi että olen oppinut suhtautumaan tyynesti ötököihin niin kauan kun eivät ole ruoassa, olen oppinut esimerkiksi puhdistamaan riisiä. Suomessa (tai Etelä-Afrikassakaan) ei tullut mieleen kun kaupasta osti riisiä, että sieltä pitäisi poimia pois kivet ja muut roskat. Eikä tietysti tarvitsekaan, kun se oli valmiiksi puhdistettua, ja siksi maksoi enemmän. Tulee joskus ihan tyhmä olo, kun tajuaa miten paljon ei tajua tällaisista ihan pienistäkin asioista. Meidän elämämme on valmiiksi prosessoitua ja puhdistettua, mutta suurimmalle osalle maailman ihmisistä ei ole.

Tietysti me ollaan opittu jo suht automaattisesti pitämään erillään juomavesi ja hanasta tuleva vesi ja pohtimaan mikä on puhdasta ja mikä ei, miettimään onko tuoreet kasvikset desinfioitava vai kuorittava vai keitettävä vai mitä... ja silti on maha jatkuvasti sekaisin, ainakin minulla, ainakin vähän. Suomessa se sitten taas normalisoitui kesällä. Mitä lie.

Tansanialaisista viranomaisista on taas opittu, onneksi enimmäkseen opit tapahtuvat välikäsien kautta. Meidän työ- ja oleskeluluvan uusiminen tapahtui melko kivutta, tällä kertaa onneksi älysin aloittaa prosessin jo kesäkuussa ennen lomalle lähtöä. Näinpä uusi lupa olikin kädessä jo elokuun loppupuolella, eikä edellinen edes ehtinyt vanhentua!

Töissä olen taas järjestellyt yhtä ryhmämatkaa, ja osalla osallistujista ei ollut entuudestaan passia. Opin siis muun muassa, että tansanialainen ei voi hakea passia muuten vaan, jotta sellainen olisi sitten kun sitä tarvitsee, vaan pitää olla matka tiedossa, ja vieläpä jonkinlainen kutsukirje joltakin. Ilmeisesti siis jos haluaisi itse muuten vaan lähteä vaikka käymään Keniassa siihen ei saisi passia. Tai sitten pitäisi saada joku sieltä kutsujaksi, varmaan niitä kutsuja saa rahalla niin kuin mitä tahansa muutakin.

Yksi matkaajista on pitänyt minua ajan tasalla passiprosessistaan. Ensimmäinen ongelma tuli paikallisessa passitoimistossa lähellä hänen kotipaikkaansa. "Nimesi ovat kummallisia, joten emme voi olla varmoja oletko tansanialainen." Näin siis huolimatta syntymätodistuksista, koulutodistuksista yms. Mutta ei hätää, ratkaisu löytyi: "Voisit kuitenkin vaihtaa nimesi enemmän tansanialaisilta kuulostaviin ja voimme myöntää sitten passin uudelle nimelle." Tällä keinollahan päästäisiin eroon laittomista maahanmuuttajistakin jotka ovat kuulemma suuri ongelma. Vaihdetaan vaan nimet tansanialaisiin ja annetaan Tansanian passit.

No, koska alkuperäisellä nimellä oli jo yliopistotutkintokin jo suoritettu, hän ei suostunut nimenvaihdokseen vaan paperit lähtivät eteenpäin vanhalla nimellä. Viikkojen odotuksen jälkeen sitten paikallinen passitoimisto suostui soittamaan Darissa olevaan passivirastoon jonne paperit oli lähetetty ja kysymään missä mennään. Sieltä kerrottiin että papereita ei löydy, ja kehotettiin passin hakijaa tulemaan käymään jotta voidaan katsoa mitä voidaan tehdä.

Tämähän on helppo juttu, bussimatkaan menee vain puolitoista vuorokautta joten matkaaja lähti tietenkin iloisin mielin käymään pääkaupungissa. Siellä häntä kehotettiin ensimmäistä kertaa tässä prosessissa hakemaan se kutsukirje jota siis ilmeisesti aina tarvitaan. Kirjoitimme kirjeen, joka tosin meni uusiksi koska ensimmäisessä oli vastaanottajan "to whom it may concern" eli sille jota asia koskee. Tämä muoto on kaikille muille passin hakijoille käynyt, mutta tässä tapauksessa ei käynytkään vaan piti osoittaa nimenomaan sille oikealle passiyksikölle. Tämän jälkeen vain kaksi täyttä päivää istumista passiyksikössä odottamassa ja passi oli valmis! Ihan niillä epätansanialaisilla nimillä.

Suomalainen täällä asuva tuttu kertoi jännästä paikallisesta oikeusprosessista. Heidän yrityksensä käyttää vakinaisten lisäksi satunnaisia apumiehiä, joita soitellaan paikalle silloin kun lisäapua tarvitaan. Yksi näistä apumiehistä sai muutama vuosi sitten perinnön eikä ollut enää työn tarpeessa, joten hänelle ei enää soiteltu. Perintö tuli sitten kuitenkin käytettyä, ja apumies päätti vaatia yhtiöltä kuluneen kahden vuoden palkkarästejä, hänhän oli päivystänyt koko ajan kotona soittoa töihin kun ei kerran irtisanottukaan oltu. Yhtiö ei jostain syystä suostunut, joten oikeuteenhan siitä lähdettiin. Oikeusprosessi kesti aika pitkään, mutta nyt lopulta tuomio tuli. Tuomarin mielestä apumies oli oikeutettu korvauksiin, kun työsuhdetta ei kerran oltu päätetty, ja yritys tuomittiin maksamaan 30,000 tansanian shillinkiä - eli noin 15 euroa. Ilmeisesti tuomari siis ei kuitenkaan nähnyt yrityksen toimineen mitenkään kohtuuttomasti.

Näitä mietin tänään.

Tanssia Tansaniassa

Suomalaiset tanssikaverit kyselivät kesällä törmätessä, että tanssittekos te siellä Tansaniassa? Ja tanssitaanhan me, mutta lavoilla ei niin kovasti tule käytyä.

Ulkomailla asumisen - tai no, Afrikassa asumisen - ja tanssiharrastuksen yhdistämisen kannalta on kyllä erittäin onnellinen juttu että päädyimme Pepen kanssa aikoinaan kouluttautumaan ensin tanssinohjaajiksi ja sitten tanssinopettajiksi. Nyt emme ole missään paikallisen tanssitarjonnan varassa, vaan voimme järjestää tanssin harrastusta itse. Niin ja onnekasta myös, että tanssin opettaminen on meille rakas osa harrastusta, meille tärkeämpää kuin itse tansseissa käyminen.

Etelä-Afrikassa asuessa tanssimahdollisuuksia oli kyllä muitakin, ja siellä saimme vihdoin aikaiseksi opetella argentiinalaista tangoa enemmän kuin vain muutaman viikonloppukurssin verran. Buenos Airesissakin käytiin kaksi kertaa opissa ja tanssimassa, ja nyt opetamme täällä argentiinalaisen tangon alkeita. Yllättäen sille on täällä enemmän kysyntää kuin vaikka humpalle. Suomalaisia ei oppilaissamme täällä ole ollut kuin ihan muutama, suurin osa kurssilaisista on muita Tansaniassa asuvia ulkomaalaisia.

Opetimme tangoa viime talvena täkäläisessä jooga/pilates/yksintanssistudiossa, mutta nyt päätimme siirtää sen muualle. Studio ei oikein kovin hyvin meidän tuntejamme markkinoinut, ja halusi pitää kaikkien tuntien hinnoittelun samana. Kesätauon aikana tapahtuneen hintojen nousun jälkeen päätimme että hinnat eivät enää ole lähelläkään kohtuullisia ja aloimme etsiä muuta. Nyt keskiviikkona aloitamme tuntien pitämisen Irenen koulun musiikkiluokassa, ja koska emme ota tunneista maksua, koulu antoi tilan käyttöön ilmaiseksi.

Lisäksi olemme opettaneet satunnaisesti vähän kysynnän mukaan muita paritansseja. Yksi pari on sitkeästi halunnut oppia swingiä, ja heidän kanssaan olemme treenanneet fuskua aina välillä ja kohta lisäämme soppaan muita lajeja. Muutamia häätanssipareja on ollut... kivaa vaihtelua.

Kesän latinobic-ohjaajakoulutuksen jälkeen aloitimme latinobic-tunnit tutuille meidän kattoterassilla. Olen mainostanut tuntia lähinnä Darin suomalaisten facebook-ryhmässä, sekä joillekin paikallisille tutuille. Tänään kello 16 näkee onko mainostaminen tuottanut tulosta - ainakin aiempaa useampi on luvannut tulla paikalle. Edellisillä kerroilla oli vain pari ihmistä, mutta mukavaa sekin oli. Latinobic on muuten suomalainen konsepti, jos et tiedä mistä on kyse ja kiinnostaa, kurkkaa www.latinobic.fi. Tarjontaa Suomessa aika monella paikkakunnalla...

Sellaisia meidän tanssit on täällä. Jos tämän vuoden tangokursseille saadaan houkuteltua vähän isompi joukko, tavoitteena voisi olla pitää ennen kouluvuoden loppua ja lomakauden alkua yksi pikkuinen milonga Darissa. Raportoin täällä jos toteutuu.

Terve taas!

Onpas vahingossa tullut pitkä bloggaustauko, varmaan pisin tähän asti. Terve taas kaikille täältä kotoa Darista, kaikki hyvin!

Tänä vuonna pidin pisimmän kesäloman pitkään aikaan, 5 viikkoa Suomessa. Oli mahtavaa, ja silti tuntui taas että ei ollenkaan ehtinyt tehdä ja nähdä kaikkea ja kaikkia. Ehdittiin Pepen kanssa pitkästä aikaa argentiinalaisen tangon kesäleirille, ja käytiin myös latinobic-ohjaajakoulutus. Ihan huippukivaa!

Tämä käynnistynyt kouluvuosi on Irenen viimeinen täällä Tansaniassa, ensi kesänä Irene muuttaa Suomeen isän luokse ja aloittaa syksyllä 2014 lukion Suomessa. Viimeinen vuosi sujahtaa varmaan nopeasti.

Itse huomasin ennen kesälomaa oireita hienoisesta "taisteluväsymyksestä", etenkin kesäkuussa kun Pepe ja Irene olivat jos Suomessa. Vaikkei mikään varsinaisesti ole pielessä, ne asiat jotka eivät omasta näkökulmastani katsoen oikein etene, nyppivät enemmän kuin aiemmin. Loma helpotti mutta osittain samaa oiretta on edelleenkin.

Onkin ollut mielenkiintoista pohtia omaa suhtautumistani asioihin. Joinain päivinä Tansaniassa on ihan mahtavaa asua, ja tiedostan miten hieno ja ainutlaatuinen mahdollisuus tämä on. Joinain toisina päivinä suututtaa ja sapettaa asiat jotka eivät toimi tai ihmisten suhtautuminen, tai jutut joissa ei minun näkökulmastani ole järkeä. Tansania toki on samanlainen kaikkina päivinä, joten kai se on lähinnä minusta itsestäni kiinni tuntuuko tämä maa hienolta tai huonolta.

Myös töiden kannalta jonkinlainen balanssi on tarpeen. Toisaalta ei ole hyvä kyynistyä ja asennoitua siten että mikään ei kuitenkaan toimi, toisaalta kun tehtävään kuuluu pyrkimys edistaa tiettyjen asioiden muutosta ei oikein voi myöskään heittäytyä ymmärtämään kaikkea sataprosenttisesti. Tämä yhdistettynä tiettyyn (edelleenkin) idealismiin ja maailmanparannustaipumuksiin on joinain päivinä haastava yhtälö.

Samaa tasapainottelua käyn kirjoittamiseni kanssa. Toisaalta tuntuisi vähän tyhmältä hehkuttaa täällä blogissa aina sitä miten palmut huojuvat, Intian valtameri on sininen, papaijat maistuvat ja safarilla on käyty... Se on kuitenkin osa meidän elämäämme täällä, mutta vain pieni osa. Toisaalta nitiseminen siitä että lusikkalaatikossa oli taas ötököitä, sähköt pätkivät ja kukaan ei tee sitä mitä lupaa silloin kuin lupaa ei myöskään tunnu hedelmälliseltä. Ehkäpä siksi on jäänyt bloggaaminen pohtimisen asteelle.

Monina päivinä olen jo vähän kypsä täällä asumiseen, ja hyvin varma siitä että tämän projektin jälkeen muutamme Suomeen. Toisaalta olen myös aika varma, että kaipuu tänne iskee jatkossa vielä monta kertaa.

Melkein kaksi vuotta vielä jäljellä, tosin Irenellä enää alle 10 kuukautta. Vilauksessa se menee.

Peter ja sen äiti

Hello world! Kuvassa kuukauden vanha Peter joka kävi meillä tänään kylässä. Peterin äiti on meidän kotiapumme Mary joka on nyt äitiyslomalla. Peterin hienot vaatteet toi Suomesta ystävämme Soile, mahtiterkut Soilen ystäville. Ei tarvinnut Maryn käyttää vähiä rahojaan vauvan vaatteisiin... ja sitten kun nämä jäävät pieneksi hän saa varmasti myytyä ne ja hankittua rahoilla lisää vaatteita.

Me rahoitettiin Maryn raskauden ajan terveyden seurantaa ja maksettiin synnytys. Ei tietenkään kuulu työnantajan velvollisuuksiin, mutta investointi oli meille pieni ja hänelle iso. Mary on kova mimmi tekemään töitä ja oli nyt jo sitä mieltä että hän voisi kohta jo tulla takaisin töihin, vaikkei ole keisarinleikkaushaavakaan ihan parantunut. Toppuuteltiin nyt kuitenkin.

Täällä on oikeus kolmen kuukauden äitiyslomaan, mutta kotiapulaisten kohdalla ei välttämättä työntekijän turva ole kovin kummoinen, raskaana oleva on helppo irtisanoa jos niin haluaa. Meidän kuvio muuttui nyt siten, että lomittajaksi tuli Maryn serkku Emma, ja sitten kun Mary palaa töihin Emma jatkaa myös.

Mary haluaa oppia lisää ruoanlaittoa jotta voi tehdä kokin töitä jatkossa, joten Emma hoitaa sitten muuta huushollausta ja Mary kokkailee. Yritetään saada hänelle oppia kokeneemmilta kokeilta jotta on sitten paremmat mahdollisuudet työllistyä kun me täältä lähdetään. Peter tulee aluksi töihin mukaan myös, jotta Mary voi jatkaa imetystä kokkauksen lomassa. Tarkastellaan sitten tilannetta uudelleen kun Peter alkaa kävellä.

Mary pyysi jo raskaana ollessaan meitä antamaan lapselle nimen. Tämä on tietenkin suuri kunnia. Päädyttiin sitten etunimiin Peter Heri. Peter on vähän niin kuin Pepen kaima, ja myös raamatullisena nimenä uskonnolliselle äidille mieleen. Heri on swahilia ja tarkoittaa onnea, siunausta ja menestystä. Peter ei ollut ihan suunniteltu lapsi, joten haluttiin että hänen nimensä olisi varmasti positiivista viestiä kantava.

Täkäläiset neuvolasysteemit kyllä kiukuttaa. Mary on käynyt nyt synnytyksen jälkeen jollain klinikalla, jossa keisarinleikkaushaava on puhdistettu joka toinen päivä ja sen jälkeen voideltu hunajalla. Suihkussa ei ole saanut käydä, vaan käsketty pestä vain pesusienellä. Ei ole haava oikein kokonaan vielä parantunut. Riisiä ei saa syödä mikä häntä on harmittanut kun se on kuitenkin hänelle se lempilisuke... Annoin mukaan haavadesinfiointisuihkeen ja sanoin että käy suihkussa ja syö riisiä, kunhan muistat syödä myös lihaa ja kalaa ja kananmunia ja kasviksia. Mary oli tyytyväinen ja helpottunut. Mitähän muuta sille on uskoteltu?

Maanantaina Pepe menee meidän käyttämälle klinikalle varaamaan ajan Marylle ja Peterille, viedään heidät hollantilaiselle lääkärille joka täällä hoitelee äitejä ja lapsia. Molemmille pieni tarkastus ja Peterin rokotukset kuntoon. Kunhan Mary palaa töihin, mennään yhdessä avaamaan pankkitili Peterin koulunkäyntiä ja tulevaisuutta varten, jotta saadaan "kummilapselle" kohtuullinen alku elämään jatkossakin. 

Joo, pisara meressä ja kaikkia ei voi auttaa... mutta tätä yhtä tapausta me voidaan ja halutaan auttaa. Joku toinen voi sitten auttaa jotain muuta. Eikä me Plan-kummiuttakaan nyt lopetettu.

Lehdistön peräpuoli

Toukokuu on kuulemma toivoa täynnä, mutta jotenkin tässä kuussa on ollut välillä vähän toivoton olo välillä. Kulttuurierot nyppivät joskus enemmän, joskus vähemmän, ja nyt on ollut sitä "enemmän"-vaihetta.

Yritän muistuttaa itselleni, että ne asiat joista joskus täällä koitan sanoa, ovat täkäläisille varmaan yhtä merkityksellisiä kuin jos joku japanilainen tulisi vaahtoamaan minulle siitä monenko asteen kumarrus kuuluu tehdä välittömälle esimiehelle ja kuinka paljon syvemmin pitää kumartaa pääjohtajalle. Ongelma ei siis ole ongelma kuin vain minun päässäni.

Ajattelin kuitenkin yrittää jakaa joitain asioita viime ajan arjestani. Voitte sitten kertoa osuiko nauruhermoon vai johonkin toiseen. Tällä kertaa puhun lehdistön hanureista.

 Joudun aina välillä osallistumaan erilaisiin seminaareihin. Tässä nimenomaisessa olin mukana yhteistyökumppanina, joten pääsin istumaan eturiviin.

 Lehdistö tietenkin kutsutaan paikalle, ja tilaisuus alkaa arvovaltaisilla puheilla. Tässä puhuu päärahoittajan eli USAn valtion edustaja.

Seuraavaksi puhui toisen rahoittajan eli Maailmanpankin edustaja.

Tässä pääsi ääneen Yhdysvaltojen suurlähettiläs Tansaniassa.

Myös Suomen suurlähettiläs pääsi ääneen.

Kunniavieraana puhui paikallinen ministeri.

Juhlapuheiden jälkeen alkoi tilaisuuden varsinainen sisältö, eli se mielenkiintoinen osuus. Löydä kuvasta viisi eroavaisuutta aiempaan tilanteeseen.

Tansaniassa lehdistö tulee paikalle jos kutsutaan, ja jos on ilmeistä että joku tulee maksamaan heille "matkakorvaukset". Tyypillisesti he tulevat nauhoittamaan poliitikkojen ja muiden tärkeiden henkilöiden puheet. Parasta on jo tilaisuudesta mukaan lehdistötiedotteen jonka voi julkaista sellaisenaan, ilman että tekstin tarvitsee käydä aivojen tai muun suotimen läpi.

Itse tilaisuudessa lehdistön ei tarvitse huomioida muuta yleisöä millään lailla, vaan ihan hyvin voi parkkerata pyllynsä 30 cm päähän jonkun naamasta. Kun puheet on pidetty ja itse juttu alkaa, voi joko yrittää löytää rakennuksesta jonkun sohvan jolla nukkua kunnes joku ruokatarjoilu alkaa, tai jos näyttää ettei ruokaa ole luvassa, voi käydä kinuamassa matkakorvauksia ja lähteä sitten pois.

Pari päivää sitten työpaikalleni ilmaantui erään lehden toimittaja joka oli kuullut että meillä oli käynnissä sosiaalisen median koulutus kuuroille. Hän oli jo käynyt katsomassa koulutusta, ja sanoi haluavansa kysyä minulta pari  lisäkysymystä projektiin liittyen, eli "mikä on projektin tausta ja tavoitteet, mitä olette tehneet tähän asti, mitä tapahtuu tästä eteenpäin" ja sitten katsoi minuun odottavasti ja sanoi kannustavasti "ehe?".

Minulla oli aika kova kiire juuri silloin, katsoin herraa jolla oli kädessä tylsä lyijykynä ja ryppyinen paperinpala ja mietin mitähän tästä kahdesta menneestä ja kahdesta tulevasta vuodesta uskaltaisin pikaisesti kiteyttää niin että juttu menisi jollain järkevällä tavalla eteenpäin. Emmin ilmeisesti vähän näkyvästi, koska toimittaja tarjosi minulle mahdollisuutta vastata sähköpostitse. Näin sovittiin, annoin hänelle korttini ja sain häneltä mailiosoitteen. Tämän päätteeksi hän kysyi voinko antaa hänelle taksirahat takaisin toimitukseen. Valitettavasti en voinut, mutta erosimme asiaan palaamisen toivotuksin.

Lähetin herralle mailin mutta en hänestä enää koskaan mitään kuullut... ne lienee ne puuttuvat taksirahat.

Kuorolaulua

Todistusaineistoa torstai-illan kuorokonsertista saapui sähköpostiin. Osallistuttiin siis kaikki kolme koulun vapaamuotoiseen harrastuskuoroon, jossa oli mukana opettajia, vanhempia ja oppilaita. Muut olivat aloittaneet lokakuussa, me liityttiin joukkoon tammikuussa. Nyt kauden päätteeksi pidettiin konsertti ja laulettiin läpi kaikki osaamamme seitsemän laulua.

Tämä oli setti:
Bonse Aba
Blue skies
Singing in the rain
Winter wolf
For the longest time
Dreams of thee
Oh won't you sit down

Lisäksi yksi kuorolainen, abiturienttityttö lauloi soolona On my own.

Irene ei ollut alun jälkeen niin innostunut kuin minä ja Pepe, mutta pienellä kaupankäynnillä suostui kuitenkin vetämään kauden loppuun ja osallistumaan konserttiin. Meni yllättävän hyvin ja oli kiva kokemus.

Arja ja Juha olivat Suomesta kylässä ja pääsivät/joutuivat yleisöön. Esiinnyimme täydelle salille, joka tosin ei ollut kovin suuri... mutta yleisöä oli kuitenkin enemmän kuin esiintyjiä. Oli mukavaa tehdä jotain uutta ja erilaista, ja vähän taas venyttää epämukavuusalueen rajoja.

HAFF

Sain Suomesta muistuksen siitä että neljäs Helsinki African Film Festival alkaa taas. Te onnelliset jotka ovat pääkaupunkiseudulla nyt, käykääpä katsomassa!
http://www.haff.fi/

"Tänä vuonna festivaalin teemana on nuoret ja valta. Mitä merkitsee olla afrikkalainen nuori? Mitä haasteita he kohtaavat, mistä he unelmoivat, mitä he vaativat ja ketä he rakastavat? Nuorta energiaa ja angstia puhkuva HAFF tarjoaa ainutlaatuisen näkökulman afrikkalaiseen elämänmenoon eri puolilla maanosaa ja sen ulkopuolella."

Jos sinulla on ystäviä joiden mielestä Afrikka on maa, heidät kannattaa ehkä ottaa festareille mukaan...