Yksin ja yhdessä

Huomisaamuna pääsen hakemaan Pepen ja Irene lentokentältä. Ne muutamat yksinäiset viikot ennen lomaa ja tämä viikko loman jälkeen ovat muistuttaneet miten tärkeä perhe on täällä ulkomailla asustellessa. On toki perhe maailman tärkein asia Suomessakin, mutta omissa tutuissa sosiaalisissa ympyröissä, ympäristössä jossa on helppo harrastaa ja liikkua yksinkin ja on ystäviä joita tavata, yksin oleilu on erilaista. Ehdottomasti en pystyisi tai ainakaan haluaisi olemaan yksin tällaisella reissulla pysyvästi, ainakaan tässä elämänvaiheessa. Hatun nosto kaikille niille sitkeille sieluille jotka siihen pystyvät.

Periaatteessa toki yksin ollessa on vapaa muiden asettamista aikatauluista ja velvollisuuksista. Voi olla töissä myöhään ilman että kukaan kaipaa... hmm, ei välttämättä positiivinen asia. Työnarkomania ja uupuminen uhkaa täällä helposti, etenkin kun oma näkemys siitä milloin joku on "valmis" tai riittävän hyvä ei aina ole ihan samanlainen kuin kollegoilla. Olen päätynyt hälyttävän usein viime aikoina tekemään loppuun jonkun toisen hommia.

Voi harrastaa ja liikkua miten haluaa. Periaatteessa. Olen käynyt lenkillä ja salillakin joo. Helposti vaan käy niin että kun pimeällä on kurja lähteä yksin ajelemaan, se liikkuminen tapahtuu kotona juoksumatolla, mitä voi ihan yhtä helposti tehdä silloin kun perhe on kotona. Pahimmassa tapauksessa kotona liikkuminen on vaan sitä kaasulämmittimen taluttamista. Kohta alan jutella sille, me ollaan jo melkein kavereita.

- No niin, rullaillaanpas ruokapöydän ääreen.
- niik-niik-niik-niik
* *
- Sitten mennään katsomaan telkkaria.
- niik-niik-niik-niik
* *
- Aika mennä nukkumaan. Hyvää yötä! Kerronko makuuhuoneen lämppärille terkkuja?

Huolestun sitten kun se alkaa vastata muullakin kuin kitisevillä pyörillä. Vielä se ei ole onneksi kommentoinut tv-ohjelmia.

Tervetuloa kotiin, rakkaat!