Työmatkalla Kapkaupungissa

Lentelin eilen illalla Kapkaupunkiin, lento saapui vähän yli yhdeksältä. Kentällä piti olla hotellin kuljettaja vastassa, vaan eipä näkynyt. Matkatoimisto ei tullut antaneeksi mitään puhelinnumeroa matkaan ja hetken käkäiltyäni päätin etten jää odottelemaan ja otin taksin. Kapkaupungin lentokentällä on ihan eurooppalaistyyppisiä mittareita, kuljettaja jopa tiesi missä hotelli on. Kirjautuessani sisään hotelliin vuoropäälikkö tuli varovasti kyselemään oliko lento myöhässä, kuljettaja oli kuulemma ollut seitsemältä vastassa ja odottanut tunnin. Matkatoimisto oli antanut saapumisajaksi lentoni lähtöajan. Hupsistakeikkaa.

Johannesburgin lentokentällä oli pari eri sanomalehteä tarjolla ilmaiseksi ja otin ne salkkuuni mukaan. Luinkin lentokoneessa kirjaa joten hotellin aamukahville olikin ottaa mukaan lukematon sanomalehti, jee. Jos aamiaista pitää syödä yksin, se on paljon mukavampi tehdä lehden kanssa.

Kapkaupungissa on ollut (vaihteeksi) paljon lakkoja, tällä kertaa paikallisjunayhtiön työntekijät lakkoilevat. Tuloksena valtava liikennekaaos. Tämä aika vuodesta on kuulemma "striking season" jolloin sopimuksia neuvotellaan uudestaan. Tähän mennessä lakossa ovat olleet roskakuskit, lääkärit, taksikuskit, bussikuskit... lähellä oli ettei koko valtiollinen sähkölaitos mennut lakkoon ja sähköt poikki.

Tämän hetkisen lakon tuloksena siis Kapissa aamu- ja iltapäiväruuhkat ovat aika hirveitä. Ensimmäinen tapaaminen siirtyi puoli kymmeneksi koska muut osapuolet eivät päässeet lähiöistä tänne aikaisemmin. Yksi heistä koukkasi minut kyytiin ja mentiin kahvilaan palaveriin. Paikkana huippuhieno ostoskeskus, Victoria Wharf ja siellä La Playa Café, merinäköalalla.

Seuraava kokouksen osallistujista tuli 15 minuuttia myöhässä ja sitä seuraava puoli tuntia myöhässä. Sattuuhan sitä. Kahvi oli kuitenkin ihan hyvää ja keskustelu myöskin vaikka muutamat asiat piti kerrata kolmeen kertaan.

Trendikahvilasta lähdettiin sitten kaupungin köyhään osaan, Athloneen. Työttömyys noin 80%, paljon ongelmia päihteiden ja jengien kanssa. 50 000 ihmistä palvelee yksi "terveyskeskus" jonne ei voi varata aikaa. Aamulla mennään jonottamaan ja neljältä potkaistaan pihalle ne joita ei siihen mennessä ole ehditty palvella. Seuraavana aamuna sitten uudestaan yrittämään. Jos on puukotettu tai muuten tulee isosti verta, pääsee jonon ohi.


Athlonessa on sekä heikkokuntoisia kerrostaloja, pieniä muurattuja paritaloja sekä peltihökkeleitä. Osalla pienistä omakotitaloista tai paritaloista on takapihalla peltihökkeli. Talon pääasukkaat alivuokraavat takapihahökkeliä jollekin vielä hieman köyhemmälle, jotta saisivat itse vähän lisää rahaa elämiseen.

Marlon Parker on yksi Athlone Living Labin vetäjistä. Pienessä keskuksessa tehdään hämmästyttäviä asioita vähillä resursseilla ja tietotekniikan avulla. Soppakeittiö ruokkii nälkäisiä, tavallisista kouluista pois potkituille ongelmalapsille opetetaan tietotekniikkaa ja käytöstapoja, suihkuunkin pääsee. Osa ongelmista on sellaisia etten halua niistä edes kirjoittaa.

Athlonen kyläyhteisö haluaa toimia itse ongelmien selvittämiseksi. Huumenuorten äidit bloggaavat ja tukevat toisiaan. Entiset addiktit tukevat nykyisiä addikteja eri chat-kanavilla ja neuvovat missä pääsee hoitoon, miten elämässä eteenpäin. Marloninkin veli on vankilassa, huumeiden takia.

Yksi bloggaavista äideistä kävi juttelemassa ja kertoi miten hienoa on kun entiset huumenuoret opettavat nyt vanhuksia tietotekniikan käyttöön. Marlon sanoi että vaimo on vähän pahana kun Marlon oli tuonut heidän uuden ison TVnsä keskuksen oleskelutiloihin... mutta vaimo on keskuksessa töissä myös ja tyyni kuin viilipytty eikä hirveän pahana näyttänyt olevan. Nöyränä palasin hotelliin. Ihmeellisiä ihmisiä täällä on.

Siitä olikin sitten hyvä pyyhkäistä kerskakulutuksen pariin. Kävin loistavaa sushia syömässä ja katsomassa löytyiskö pitkään etsimäni työjakkupuku. Löytyi se. Kummallista tämä elämä täällä.