Vessajuttuja

...vaan älkääpä huoliko, tällä kertaa ei kakkajuttuja.

Kuvassa yliopiston henkilökunnalle tarkoitetun naistenvessan yksi koppi. Aikaisemmin suhtauduin vähän penseästi näihin, mutta pienen totuttelun jälkeen täytyy todeta että tämä on ihan toimiva konsepti. Löytyy vessapaperia (vasen yläkulma), pesu- ja vessanvetovettä oranssissa ämpärissä, kaikki oli puhdasta ja mihinkään, no paitsi vesikippoon, ei tarvitse koskea.

Vielä helpompaa olisi jos pitäisin hameita aina niin kuin paikalliset, mutta pitkien housujenkin kanssa olen oppinut toimimaan. Lisäbonuksena pysyy reisilihakset peruskunnossa kun monta kertaa päivässä käy vessassa kyykkimässä. Facebookissa jo pohdinkin olisiko näillä kansanterveydellistä merkitystä, pysyykö reidet ja polvet pidempään hyvässä kunnossa jos käy säännöllisesti vessassa kyykkimässä?

Kyykkyvessaan tottuneet kauhistuvat välillä pyttyvessoja, siinä kun joutuu koskemaan ainakin reisillään siihen pyttyyn missä kaikki muutkin ovat istuneet. Joku varmaan osaa kertoa kumpi oikeasti on hygieenisempi vaihtoehto, mutta ainakin pienempään hätään kyykkyvessa toimii kuin... kyykkyvessa.

"Meidänlaisemme ihmiset ovat tyylikkäitä"

Näin meitä valisti paikallinen kuivapesula. Jäi vähän määrittelemättä mitä tarkkaanottaen tuo "like us" tässä tarkoittaa. Toisesta kuvasta photoshopatut ihmiset? Minä en kyllä ole tyylikäs, tälläkään mittarilla, mutta saipa siitä taas hymyn huulille. Tansanialaiset mainokset ovat hauskoja.

Peter-päivitys

Peter kasvaa, pärisee, kääntyy selältä vatsalleen ja juttelee kovaa, tosin vain yhdellä tavulla. MämmämmämmämmämämämMÄÄMmämMÄÄ.

Äiti-Mary oli huolestunut kun joku naapuri oli huomauttanut siitä että Peterin rinnassa on pieni kuoppa ja arveli ettei se mahdu hengittämään ollenkaan! Mary soitti heti päivystävälle asiantuntijalle eli minulle kun sattui olemaan viikonloppu eikä hän ollut töissä ja ilmoitti että hän tulee Peterin kanssa käymään NYT.

Tässä videota Peteristä (ja vähän Pepestäkin). Ei se hirveän sairaalta vaikuttanut, mutta sovittiin että Pepe varaa lääkäriajan ja menevät käymään. Lääkäri klinikalla sanoi että ei hänen mielestään vaikuta sellaiselta että haittaisi mitään, mutta ehdotti että otettaisiin kuvat varmuuden vuoksi ja antoi lähetteen röntgeniin kun heillä ei sellaista ole.

Perjantaina oli sitten röntgen ja ensi viikolla vielä uusi lääkärikäynti, mutta kurkittiin jo röntgenlääkärin lausunto ja hänen mielestään kaikki oli normaalia. Eli ei varmaankaan mitään hätää. Terveisiä vaan.

Hotellielämää

Viime aikoina olen työmatkaillut pitkästä aikaa Tansaniassa, ja ihmetellyt muun muassa hotelleja.

Arushassa yhteistyökumppanimme teki pyynnöstämme meille hotellivarauksen paikkaan jonka pääasiallisin bisnes tuntui olevan ravintolan pyörittäminen, mutta hotellihuoneitakin oli muutama. Nimikin oli kiva: Hotel Pepe.

Hotel Pepen ruoka olikin oikein hyvä, ja suhteessa ravintolan hintoihin hotelliyön hinta oli varsin edullinen. Huone oli tosin sen verran pieni, että sängyn ympärille jäi kahdelta sivulta vain noin 30 cm tilaa, yhdessä reunassa mahtui juuri matkalaukkua aukeamaan. Sänky sinänsä oli kiva, mutta valitettavasti suunnilleen yhtä pitkä kuin leveäkin joten piti nukkua kulmittain. En tiedä mitä joku minua isompi mies olisi siinä tehnyt. Suihkussa oli melko pelottava sähköpikalämmitysvehje siinä suihkupään ja putken välissä, ja tietty johtohässäkkä näkyvillä. "Älä koske sähkölaitteisiin märkänä" kaikui mielessä kun sitä yritin sammuttaa. Se piti tietysti aina erikseen laittaa päälle ja sammuttaa ennen ja jälkeen suihkun. Turhaa sinänsä ettei se vesi silti ollut lämmintä.

No, kaikenkaikkiaan ihan ok, puhdas ja siisti paikka ja hyvin nukutti, mutta aamiaisella meinasi pikkuisen alkaa harmittaa. Edellisenä iltana respa kertoi että pitää sanoa monelta haluamme aamiaista, ja sovimme olevamme aamiaisella kello 7. Kävelin ravintolaan 7:10, ja henkilökunta sanoi "oooOOooo" ja alkoi siivota edellisen illan jälkiä ja joku alkoi viritellä kaasuhellaa päälle.

Kun vedet oli keitetty ja termoksessa sivupöydälle tuotu, ja kuppejakin tuli, mentiin hakemaan kahvia. Pöydässä oli tietty Africafe-pikakahvipurkki, ja siitä kuppiin ja vettä päälle. Ihmeteltiin siinä työkaverin kanssa kun ei oikein liuennut ja pyydettiin tarjoilija paikalle. Kävi ilmi että pikakahvi oli loppu, joten he olivat reippaina täyttäneet pikakahvipurkin normaalilla kahvijauheella. Selitin sitten tarjoilijalle että ei se ihan näin toimi, vaan että pitäisi sitten tehdä kahvinkeittimellä kahvia. Jättivät kuitenkin purkin pöytään normaalilla tansanialaisella rasti ruutuun-mentaliteetilla, jottei päästäisi sanomaan ettei aamiaispöydässä ollut kahvia. Kyllä oli kahvia. Ei juomakelpoista tosin, mutta oli.

Siirryttiin sitten teehen. Tarjoilupöydässä oli yksi (1) pussi teetä. Huomautimme tästä, jolloin joku lähti hakemaan teetä. Kaupasta. Henkilökunta moitti minua kärsimättömyydestä kun sanoin että aamiaistarvikkeiden olisi kiva olla paikalla aamiaisen alussa eikä lopussa. 

Tästä viisastuneena pyysin seuraavassa paikassa varaamaan "hyvän hotellin" ja nyt ollaan sitten tätä kirjoittaessa 55 euroa yöltä maksavassa paikassa. (edellinen taisi olla noin 18 euroa yöltä) Huone on isompi ja suihkusta tuli kuumaa vettä. Odotan jännityksellä aamiaista, tosin illallisella ilmeni että heillä on vain pikakahvia joten ainakaan sen suhteen ei pitäisi sekaannuksia tulla.

Illallisella tarjoilija reippaasti suositteli kaiken olevan hyvää, tosin tilattaessa tuli hieman neuvostoliittolainen tunnelma kun kävi ilmi että yhtä ja toista listan antimista ei sitten kuitenkaan juuri tänään ollut saatavilla. Muun muassa pastaa ei ollut. Kanapastaa pyytänyt kollega etsi listalta uutta annosta ja tarjoilija kieppui ympäriinsä. Uusi tilaus oli katkarapuja ja tarjoilija kävi varmistamassa kokilta että niitä on. Ei ollut mutta pastaa oli löytynyt. Ei uskallettu kysyä että mistä se löytyi ja mikähän oli parasta ennen -päiväys.

Ruoka oli kuitenkin ihan hyvää. Muuten, miksi missään maassa missään hotellissa ei vessan peili ole sellainen että siinä olisi riittävän hyvä valaistus ja sitä pääsisi riittävän lähelle että pystyisi vaikka meikkaamaan? Ei ole pelkästään afrikkalaisten hotellien ongelma. Ja kaikki töpselit on aina piilossa huonekalujen takana niin että pitää sisustaa koko kämppä uudelleen jos haluaa yhtä aikaa käyttää tietokonetta ja ladata kännykkää ja vielä päästä vessaan ilman että pitää kiivetä yöpöydän yli.

Täällä mielensäpahoittaja, Mbeya, Tansania. Hyvää yötä.

Kehitystä ja ihmetystä

Vaikka kehitysyhteistyön parissa toiminkin, kehitys ei toki ole yksipuoleista. Tuntuu välillä että paljon enemmän kehitystä tapahtuu minussa, vähintään pitkäpinnaisuudessa, kuin missään niissä jutuissa joita täällä työkseni teen. Tai oikeastaan kai se on niin että yksittäiset ihmiset oppivat ja kehittyvät ja vievät sitten asioita ja muita ihmisiä kohti uusia tapoja toimia. Toivottavasti.

Minä olen oppinut myös lisää kotitaitoja. Sen lisäksi että olen oppinut suhtautumaan tyynesti ötököihin niin kauan kun eivät ole ruoassa, olen oppinut esimerkiksi puhdistamaan riisiä. Suomessa (tai Etelä-Afrikassakaan) ei tullut mieleen kun kaupasta osti riisiä, että sieltä pitäisi poimia pois kivet ja muut roskat. Eikä tietysti tarvitsekaan, kun se oli valmiiksi puhdistettua, ja siksi maksoi enemmän. Tulee joskus ihan tyhmä olo, kun tajuaa miten paljon ei tajua tällaisista ihan pienistäkin asioista. Meidän elämämme on valmiiksi prosessoitua ja puhdistettua, mutta suurimmalle osalle maailman ihmisistä ei ole.

Tietysti me ollaan opittu jo suht automaattisesti pitämään erillään juomavesi ja hanasta tuleva vesi ja pohtimaan mikä on puhdasta ja mikä ei, miettimään onko tuoreet kasvikset desinfioitava vai kuorittava vai keitettävä vai mitä... ja silti on maha jatkuvasti sekaisin, ainakin minulla, ainakin vähän. Suomessa se sitten taas normalisoitui kesällä. Mitä lie.

Tansanialaisista viranomaisista on taas opittu, onneksi enimmäkseen opit tapahtuvat välikäsien kautta. Meidän työ- ja oleskeluluvan uusiminen tapahtui melko kivutta, tällä kertaa onneksi älysin aloittaa prosessin jo kesäkuussa ennen lomalle lähtöä. Näinpä uusi lupa olikin kädessä jo elokuun loppupuolella, eikä edellinen edes ehtinyt vanhentua!

Töissä olen taas järjestellyt yhtä ryhmämatkaa, ja osalla osallistujista ei ollut entuudestaan passia. Opin siis muun muassa, että tansanialainen ei voi hakea passia muuten vaan, jotta sellainen olisi sitten kun sitä tarvitsee, vaan pitää olla matka tiedossa, ja vieläpä jonkinlainen kutsukirje joltakin. Ilmeisesti siis jos haluaisi itse muuten vaan lähteä vaikka käymään Keniassa siihen ei saisi passia. Tai sitten pitäisi saada joku sieltä kutsujaksi, varmaan niitä kutsuja saa rahalla niin kuin mitä tahansa muutakin.

Yksi matkaajista on pitänyt minua ajan tasalla passiprosessistaan. Ensimmäinen ongelma tuli paikallisessa passitoimistossa lähellä hänen kotipaikkaansa. "Nimesi ovat kummallisia, joten emme voi olla varmoja oletko tansanialainen." Näin siis huolimatta syntymätodistuksista, koulutodistuksista yms. Mutta ei hätää, ratkaisu löytyi: "Voisit kuitenkin vaihtaa nimesi enemmän tansanialaisilta kuulostaviin ja voimme myöntää sitten passin uudelle nimelle." Tällä keinollahan päästäisiin eroon laittomista maahanmuuttajistakin jotka ovat kuulemma suuri ongelma. Vaihdetaan vaan nimet tansanialaisiin ja annetaan Tansanian passit.

No, koska alkuperäisellä nimellä oli jo yliopistotutkintokin jo suoritettu, hän ei suostunut nimenvaihdokseen vaan paperit lähtivät eteenpäin vanhalla nimellä. Viikkojen odotuksen jälkeen sitten paikallinen passitoimisto suostui soittamaan Darissa olevaan passivirastoon jonne paperit oli lähetetty ja kysymään missä mennään. Sieltä kerrottiin että papereita ei löydy, ja kehotettiin passin hakijaa tulemaan käymään jotta voidaan katsoa mitä voidaan tehdä.

Tämähän on helppo juttu, bussimatkaan menee vain puolitoista vuorokautta joten matkaaja lähti tietenkin iloisin mielin käymään pääkaupungissa. Siellä häntä kehotettiin ensimmäistä kertaa tässä prosessissa hakemaan se kutsukirje jota siis ilmeisesti aina tarvitaan. Kirjoitimme kirjeen, joka tosin meni uusiksi koska ensimmäisessä oli vastaanottajan "to whom it may concern" eli sille jota asia koskee. Tämä muoto on kaikille muille passin hakijoille käynyt, mutta tässä tapauksessa ei käynytkään vaan piti osoittaa nimenomaan sille oikealle passiyksikölle. Tämän jälkeen vain kaksi täyttä päivää istumista passiyksikössä odottamassa ja passi oli valmis! Ihan niillä epätansanialaisilla nimillä.

Suomalainen täällä asuva tuttu kertoi jännästä paikallisesta oikeusprosessista. Heidän yrityksensä käyttää vakinaisten lisäksi satunnaisia apumiehiä, joita soitellaan paikalle silloin kun lisäapua tarvitaan. Yksi näistä apumiehistä sai muutama vuosi sitten perinnön eikä ollut enää työn tarpeessa, joten hänelle ei enää soiteltu. Perintö tuli sitten kuitenkin käytettyä, ja apumies päätti vaatia yhtiöltä kuluneen kahden vuoden palkkarästejä, hänhän oli päivystänyt koko ajan kotona soittoa töihin kun ei kerran irtisanottukaan oltu. Yhtiö ei jostain syystä suostunut, joten oikeuteenhan siitä lähdettiin. Oikeusprosessi kesti aika pitkään, mutta nyt lopulta tuomio tuli. Tuomarin mielestä apumies oli oikeutettu korvauksiin, kun työsuhdetta ei kerran oltu päätetty, ja yritys tuomittiin maksamaan 30,000 tansanian shillinkiä - eli noin 15 euroa. Ilmeisesti tuomari siis ei kuitenkaan nähnyt yrityksen toimineen mitenkään kohtuuttomasti.

Näitä mietin tänään.

Tanssia Tansaniassa

Suomalaiset tanssikaverit kyselivät kesällä törmätessä, että tanssittekos te siellä Tansaniassa? Ja tanssitaanhan me, mutta lavoilla ei niin kovasti tule käytyä.

Ulkomailla asumisen - tai no, Afrikassa asumisen - ja tanssiharrastuksen yhdistämisen kannalta on kyllä erittäin onnellinen juttu että päädyimme Pepen kanssa aikoinaan kouluttautumaan ensin tanssinohjaajiksi ja sitten tanssinopettajiksi. Nyt emme ole missään paikallisen tanssitarjonnan varassa, vaan voimme järjestää tanssin harrastusta itse. Niin ja onnekasta myös, että tanssin opettaminen on meille rakas osa harrastusta, meille tärkeämpää kuin itse tansseissa käyminen.

Etelä-Afrikassa asuessa tanssimahdollisuuksia oli kyllä muitakin, ja siellä saimme vihdoin aikaiseksi opetella argentiinalaista tangoa enemmän kuin vain muutaman viikonloppukurssin verran. Buenos Airesissakin käytiin kaksi kertaa opissa ja tanssimassa, ja nyt opetamme täällä argentiinalaisen tangon alkeita. Yllättäen sille on täällä enemmän kysyntää kuin vaikka humpalle. Suomalaisia ei oppilaissamme täällä ole ollut kuin ihan muutama, suurin osa kurssilaisista on muita Tansaniassa asuvia ulkomaalaisia.

Opetimme tangoa viime talvena täkäläisessä jooga/pilates/yksintanssistudiossa, mutta nyt päätimme siirtää sen muualle. Studio ei oikein kovin hyvin meidän tuntejamme markkinoinut, ja halusi pitää kaikkien tuntien hinnoittelun samana. Kesätauon aikana tapahtuneen hintojen nousun jälkeen päätimme että hinnat eivät enää ole lähelläkään kohtuullisia ja aloimme etsiä muuta. Nyt keskiviikkona aloitamme tuntien pitämisen Irenen koulun musiikkiluokassa, ja koska emme ota tunneista maksua, koulu antoi tilan käyttöön ilmaiseksi.

Lisäksi olemme opettaneet satunnaisesti vähän kysynnän mukaan muita paritansseja. Yksi pari on sitkeästi halunnut oppia swingiä, ja heidän kanssaan olemme treenanneet fuskua aina välillä ja kohta lisäämme soppaan muita lajeja. Muutamia häätanssipareja on ollut... kivaa vaihtelua.

Kesän latinobic-ohjaajakoulutuksen jälkeen aloitimme latinobic-tunnit tutuille meidän kattoterassilla. Olen mainostanut tuntia lähinnä Darin suomalaisten facebook-ryhmässä, sekä joillekin paikallisille tutuille. Tänään kello 16 näkee onko mainostaminen tuottanut tulosta - ainakin aiempaa useampi on luvannut tulla paikalle. Edellisillä kerroilla oli vain pari ihmistä, mutta mukavaa sekin oli. Latinobic on muuten suomalainen konsepti, jos et tiedä mistä on kyse ja kiinnostaa, kurkkaa www.latinobic.fi. Tarjontaa Suomessa aika monella paikkakunnalla...

Sellaisia meidän tanssit on täällä. Jos tämän vuoden tangokursseille saadaan houkuteltua vähän isompi joukko, tavoitteena voisi olla pitää ennen kouluvuoden loppua ja lomakauden alkua yksi pikkuinen milonga Darissa. Raportoin täällä jos toteutuu.

Terve taas!

Onpas vahingossa tullut pitkä bloggaustauko, varmaan pisin tähän asti. Terve taas kaikille täältä kotoa Darista, kaikki hyvin!

Tänä vuonna pidin pisimmän kesäloman pitkään aikaan, 5 viikkoa Suomessa. Oli mahtavaa, ja silti tuntui taas että ei ollenkaan ehtinyt tehdä ja nähdä kaikkea ja kaikkia. Ehdittiin Pepen kanssa pitkästä aikaa argentiinalaisen tangon kesäleirille, ja käytiin myös latinobic-ohjaajakoulutus. Ihan huippukivaa!

Tämä käynnistynyt kouluvuosi on Irenen viimeinen täällä Tansaniassa, ensi kesänä Irene muuttaa Suomeen isän luokse ja aloittaa syksyllä 2014 lukion Suomessa. Viimeinen vuosi sujahtaa varmaan nopeasti.

Itse huomasin ennen kesälomaa oireita hienoisesta "taisteluväsymyksestä", etenkin kesäkuussa kun Pepe ja Irene olivat jos Suomessa. Vaikkei mikään varsinaisesti ole pielessä, ne asiat jotka eivät omasta näkökulmastani katsoen oikein etene, nyppivät enemmän kuin aiemmin. Loma helpotti mutta osittain samaa oiretta on edelleenkin.

Onkin ollut mielenkiintoista pohtia omaa suhtautumistani asioihin. Joinain päivinä Tansaniassa on ihan mahtavaa asua, ja tiedostan miten hieno ja ainutlaatuinen mahdollisuus tämä on. Joinain toisina päivinä suututtaa ja sapettaa asiat jotka eivät toimi tai ihmisten suhtautuminen, tai jutut joissa ei minun näkökulmastani ole järkeä. Tansania toki on samanlainen kaikkina päivinä, joten kai se on lähinnä minusta itsestäni kiinni tuntuuko tämä maa hienolta tai huonolta.

Myös töiden kannalta jonkinlainen balanssi on tarpeen. Toisaalta ei ole hyvä kyynistyä ja asennoitua siten että mikään ei kuitenkaan toimi, toisaalta kun tehtävään kuuluu pyrkimys edistaa tiettyjen asioiden muutosta ei oikein voi myöskään heittäytyä ymmärtämään kaikkea sataprosenttisesti. Tämä yhdistettynä tiettyyn (edelleenkin) idealismiin ja maailmanparannustaipumuksiin on joinain päivinä haastava yhtälö.

Samaa tasapainottelua käyn kirjoittamiseni kanssa. Toisaalta tuntuisi vähän tyhmältä hehkuttaa täällä blogissa aina sitä miten palmut huojuvat, Intian valtameri on sininen, papaijat maistuvat ja safarilla on käyty... Se on kuitenkin osa meidän elämäämme täällä, mutta vain pieni osa. Toisaalta nitiseminen siitä että lusikkalaatikossa oli taas ötököitä, sähköt pätkivät ja kukaan ei tee sitä mitä lupaa silloin kuin lupaa ei myöskään tunnu hedelmälliseltä. Ehkäpä siksi on jäänyt bloggaaminen pohtimisen asteelle.

Monina päivinä olen jo vähän kypsä täällä asumiseen, ja hyvin varma siitä että tämän projektin jälkeen muutamme Suomeen. Toisaalta olen myös aika varma, että kaipuu tänne iskee jatkossa vielä monta kertaa.

Melkein kaksi vuotta vielä jäljellä, tosin Irenellä enää alle 10 kuukautta. Vilauksessa se menee.