Kotihengettäremme Marthan perheen telkkari hajosi, ja suru oli suuri. En kuitenkaan luvannut lahjoittaa heille uutta, jääkaapin olemme heidän käyttöönsä ostaneet ja joitain muita välttämättömyyksiä, mutta tv-penseänä ihmisenä kieltäydyin pitämästä tätä hätätilanteena.
Päädyimme kuitenkin sitten siihen että me voimme ostaa television ja vähentää sen palkasta pikku hiljaa, korkoja ei tokikaan peritä. Martha valkkasi kodinkoneliikkeen alennusmainoksista sopivan töllön ja Pepe valmistautui sen ostamaan. Tiesimme jo toki että tv:tä ostaessa pitää olla televisiolupa mukana. Maksulappu oli tullut jo kesäkuussa, jolloin se oli maksettu kätevästi netissä visalla - mistä ei tietenkään mitään kuittia jäänyt kun ei kotona sitä printteriäkään vielä ole... TV-lupakortti tulee maksun jälkeen postissa kotiin. Tässä 3kk ajassa se vaan ei ollut ehtinyt vielä tulla.
Perjantaina Pepe otti laskun ja vanhan tv-luvan mukaan ja lähti kodinkonekauppaan, luotimme siihen että jostain he pystyvät sen tarkistamaan. Kesken kokousta tuli viesti "Mikä sun passin numero on?" Lähetin, vähän ajan päästä tuli uusi viesti "Joo ei onnistu pitää olla sun henkkarit". Lauantaina lähdettiin uudelleen, samat laput mukaan ja varmuuden vuoksi vielä alennuslehdestä repäisty kuva oikeasta laitteesta ja sen hinnasta.
TV-osastolla ei ollut henkilökuntaa, epätoivoisen näköisiä asiakkaita oli kyllä paljonkin. Osa yritti pyydystellä ohikulkevia myyjiä, mutta selittivät olevansa pesukone/jääkaappi/valaisinosastolta ja lähettävänsä TV-myyjän paikalle. Muka. Pienen pyörimisen jälkeen näin hyllyjen välistä yhden myyjätytön joka yritti näyttää pieneltä ja katsella muualle. Hyökkäsin hihaan ennen kuin kukaan muu ehti. Näytin mainosta.
- Me otettais yks tämmönen kiitos.
- Hmph. Millon tää oli lehdessä?
- Öö.. no tällä viikolla?
- Hmph.
Tyttö paineli menemään ja pysähtyi yhden pahvilaatikkokasan eteen ja osoitti niitä. Emme ehtineet ottaa sen enempää asiaan kantaa kun keskustelu jatkui.
- TV-lupa.
- Tässä nää on, maksettu kesäkuussa mutta uusi ei oo tullu vielä...
- Hmph. Tämähän on vanhentunut heinäkuussa.
- Niin, mutta uusi on maksettu kesäkuussa, ja ei oo...
- Henkilöllisyystodistus.
Annoin henkilökortin, tyttö kaivoi jonkun tiskin alta kaavakkeen täytettäväksi. Kaavakkeessa kysyttiin kaikkia niitä tietoja jotka näkyivät sekä vanhassa tv-luvassa että uuden laskussa. Kirjoittelin kiltisti uudelleen nimen, osoitteen, kännykkänumeron, tv-lupanumeron, passin numeron (Se on jo opittu että turha pullikoida, jos pitää sekä laittaa pin-koodin että allekirjoittaa niin sitten niin tehdään. Varmuuden vuoksi on aina hyvä täyttää vielä yksi kaavake.)
Tyttö otti kaavakkeen ja soitti jonnekin, ilmeisesti tarkistaakseen että lupa on voimassa. Samalla tarkisti kaavakkeen tietoja.
- Lankapuhelinnumero?
- Ei meillä ole lankapuhelinta.
- No joku lankanumero on oltava. Vaikka työpaikalle.
Annoin toimistonumeroni. En tiedä miten se liittyy kodin tv-lupaan mutta mitäpä siitä. Saatuaan puhelimitse vahvistuksen siitä että meillä todellakin, ihme ja kumma, on maksettu tv-lupa, hän häipyi paperinipun kanssa jonnekin.
Viiden minuutin päästä hän kävi palauttamassa henkilökorttini ja lyömässä paperinipun eteeni "palvelu"tiskille ja katosi taas. Nipussa oli kopio vanhasta tv-luvasta, uuden luvan laskusta, henkilökortistani, täyttämästäni kaavakkeesta sekä printti jostain nettipalvelusta josta näkyi että lupa on voimassa eikä tarvitse maksaa. Se siis piti tarkistaa sekä puhelimitse että netistä.
Kuin ihmeen kaupalla tällä välin osastolle oli ilmaantunut muutakin henkilökuntaa, ja yksi herra otti tv-asiamme hoitaakseen. Näytimme taas mainoslehdestä oikeaa telsua, ja herra häipyi sitä hakemaan. Ilmeisesti siis se ensimmäiseksi meille näytetty laatikkopino ei ollut tämä asia kannalta olennainen, tai sitten herra ei tiennyt että niitä telkkareita on osastollakin. Hengailimme palvelutiskin lähistöllä odottelemassa. Viiden minuutin päästä tiskillä soi puhelin, ja herra numero kaksi vastasi. Herra numero yksi soitti jostain kysyäkseen että mikä se malli olikaan. Vahvistimme asian ja odotus jatkoi.
Kymmenen minuutin päästä kysyin herra numero kakkoselta onko herra ykköselle tapahtunut jotain. Hän kertoi säteilevästi hymyillen tämän olevan varastossa. Kysyin huolestuneena onko varasto kaukana, onko matka pitkä ja vaarallinen, onko odotettavissa että hän tänään palaa? Herra numero kakkonen pinkaisi juoksuun ja katosi hyllyjen taakse. Palasi hetken kuluttua molemmat peukut pystyssä ja lupasi kaverin olevan aivan juuri "nownow" tulossa. Sieltä hän sitten saapuikin kärryn ja telkkarin kanssa, ja kertoi traagisesti melkein loukanneensa selkänsä kun piti saada kuulemma ylähyllyltä se telsu.
Herra saattoi meidät kassalle. Kassaneiti teki vielä yhden paperin lisää, kirjasi kassajärjestelmään kaikenlaisia asioita ja salli sitten meidän maksaa. Paperinippu meni jonnekin kassan uumeniin talteen. Maksutapahtuman jälkeen piti vielä mennä kassan ja ulko-oven välissä olevan turvahenkilön luokse, joka vielä kirjasi muistiin tv:n sarjanumeron ja muita asioita, leimasi kassakuittimme ja juhlallisesti salli meidän poistua telkkarin kanssa.
Luulen että täältä saisi aseenkin ostettua helpommalla.
Niin, ja luonnollisesti tänään sitten tuli se uusi, kesäkuun 8. päivä maksettu tv-lupakin postissa.
Majailimme Oceanassa ja olimme siihen oikein tyytyväisiä. Kohtuuhintainen, lähellä rantaa ja ravintoloita, siisti ja kiva. Uima-altaat olivat aika kylmiä mutta sisulla uitiin silti.
Ajeltiin pitkin Kapin niemimaata, hienoja maisemia vaikka olikin pilvistä. Ylläoleva on Boulders Beach jossa asuu myös pingviinejä.
Pohdimme Irenen kanssa että miten ne saa opetettua pingviineille numerot jotta ne erottaa noista ruukkukodeista omansa? Ja että onko siellä iltamyöhällä pinguilla kinaa: "TÄMÄ on numero 87, SINÄ asut numerossa 97!"
Boulder tarkoittaa isoa kivenlohkaretta.
Pöytävuorellakin käytiin, mutta osuimme sinne pilvisenä hetkenä. Vaikka näköalaa kaupunkiin ei ollutkaan, silti käynti oli mielenkiintoinen ja tunnelma unenomainen.
Pilvet roikkuivat vuorien päällä muuallakin.
Kuva otettu Chapman's Peakin näköalatasanteelta. Näköalatie oli osittain suljettu, mutta eteläpuolelta pääsi ajamaan näköalatasanteelle.
Matalalla olevat pilvet tekivät satumetsiä muuallekin reittimme varrelle.
Matkan kruunasi lounas Wembley Road Housessa Athlonen lähiössä, loistavaa paikallista currya ja muuta ruokaa. Nurkan takana olevasta konditoriasta sai hakea jälkkärin. Ei varsinaisesti johtavia turistikohteita mutta suosittelemme ehdottomasti. Paikasta löytyi jopa puutarha jossa oli pöytiä ja tuoleja. Alueella 40 vuotta asunut paikallisoppaammekaan ei tiennyt puutarhan olemassa olosta.
Tekstit
